Käsitys, jonka mukaan kaikki koulusta poissa olevat oppilaat pinnaavat, on väärä ja ongelmallinen.
– Se viittaa aktiiviseen kieltäytymiseen, vaikka moni tulisi kouluun, jos pystyisi, yliopistolehtori Tuomo Virtanen Jyväskylän yliopistosta sanoo.
Hän kertoo huomanneensa käsityksen virheellisyyden tutkiessaan peruskoululaisten poissaoloja vuonna 2010.
Virtasen mielestä kouluunpyrkijä kuvaa osaa oppilaista paremmin kuin koulupudokas. Poissaolojen ohella pitäisi puhua kouluun kiinnittymisestä.
4 000 yläkoululaista oli poissa porukasta vuonna 2020, ja määrä vaikuttaisi vain kasvavan. Koronapandemia kiihdytti ilmiötä, ja koulunkäynnin ongelmat alkavat entistä aikaisemmin.
Ongelman juurisyy voi jäädä pimentoon, jos katse kohdistuu vain lapseen.
Siksi poissaolojen syitä etsittäessä pitää tarkastella lapsen koko kasvuyhteisöä. Lasten, nuorten ja vanhempien näkökulmat tulisi huomioida entistä paremmin.
– Tutkimuksen pitäisi keskittyä enemmän yhteisöllisten työtapojen kehittämiseen koulupoissaolojen ehkäisemiseksi, Virtanen sanoo.
Hänen mukaansa poissaolot kuuluvat karkeasti jaotellen neljään ryhmään. Osa lapsista vastustaa koulua. He eivät mene kouluun tai eivät osallistu työskentelyyn, eivätkä huoltajat tiedä siitä.
Toisen ryhmän lapset haluavat mennä kouluun, mutta eivät pysty. Kolmannen ryhmän poissaolot johtuvat ensisijaisesti huoltajasta, joka haluaa pitää lapsen kotona tai jota lapsi ei uskalla jättää yksin kotiin.
Neljättä poissaolotyyppiä, jota on tutkittu verrattain vähän, kutsutaan ensisijaisesti koululähtöiseksi. Siinä poissaolot johtuvat lähinnä kouluun liittyvistä tekijöistä. Koulu voi esimerkiksi erottaa lapsen väliaikaisesti tai lyhentää koulupäivää luvattomasti.
– On silti tärkeää muistaa, että lapsella on aina oikeus opetukseen, Virtanen sanoo.
Juurisyy voi jäädä pimentoon, jos katse kohdistuu vain lapseen.
Joissakin tapauksissa koulun ilmapiiri lisää sekä oppilaiden että henkilökunnan kuormitusta ja aiheuttaa poissaoloja. Virtanen pitääkin koulujen hyvinvointikyselyitä tärkeinä, sillä niiden avulla ongelmiin päästään käsiksi.
– Taustatekijöitä voi olla tavattoman paljon eikä syy ole aina lapsessa, hän sanoo.
Erittäin tärkeää olisi päästä luottamukselliseen ja arvostavaan keskusteluun lapsen tai nuoren kanssa. Kysyä häneltä ja hänen lähipiiriltään, mistä poissaolo johtuu ja mikä häntä auttaisi.
– Koulun tukitoimien pitää olla erittäin räätälöityjä ja lapsen tarpeista lähtöisin, Virtanen sanoo.
Empaattinen kohtaaminen auttaa lapsia, joille kouluuntulo on vaikeaa. Näin uskoo erityisopettaja Sari Kuosmanen.
Pielaveden Rannankylän koulussa heitä tervehditään aina myönteisesti. Tuki on toteutettu niin, että oppilas tietää tarkalleen, mitä koulussa tapahtuu.
– Emme sano, että “tulit myöhässä” vaan “hienoa, kun tulit”.
Aiemmin yläkoulussa opettanut Kuosmanen tietää, että asiat mutkistuvat, kun ne pitkittyvät. Tänä vuonna Rannankylässä ei ole yhtään oppilasta, joka olisi jäänyt tyystin kotiin.
Kuosmasen mukaan koulun tukitoimien pitää olla läpinäkyviä niin vanhemmille, oppilaalle kuin opettajillekin, koska epäselvä tilanne kuormittaa. Kun oppilaan tarvitsemat erityisjärjestelyt on kirjattu pedagogisen tuen asiakirjaan, opettaja voi käyttää sitä oppilaan koulunkäynnin käyttöohjeena.
Lapsen on myös tärkeä tietää, ettei hänestä ajatella pahaa, vaikka hän tarvitsee tukea koulunkäyntiin.
Kuosmanen myös muistuttaa, ettei aikuinen voi sanoa lapselle, että jostain tukitoimesta pitää olla apua.
– Oppilaalta täytyy kysyä, miten koulunkäynti voisi olla helpompaa. Usein heillä on tosi hyviä ideoita.
Jos Rannankylän koulun oppilaalle on kertynyt tekemättömiä tehtäviä, niitä karsitaan. Lisäksi suunnitellaan kokonaisuuksia, joilla osaamista osoitetaan.
Ei ole tarkoituksenmukaista, että oppilas yrittää tehdä kaikki samat tehtävät kuin muutkin.
Koulupsykologi, kuraattori ja terveydenhoitaja osallistuvat tuen suunnitteluun.
– Me kysymme neuvoa toisiltamme emmekä ole omissa poteroissamme, Kuosmanen sanoo.
Kuosmasen mielestä koulu pystyy nykyisellä henkilöstöllä tukemaan oppilaita tarpeeksi. Opettajat voivat olla työpäivän jälkeen tyytyväisiä työhönsä.
Kaikki 137 oppilasta opiskelevat yleisopetuksen ryhmissä. Erillisiä pienryhmiä ei ole, vaan oppilaan tarvitsema tuki tuodaan luokkaan.
Suurimmissa luokissa on kaksi luokanopettajaa. Koulun kolmella erityisopettajalla on kullakin vastuullaan kaksi luokka-astetta. Lisäksi koulussa on viisi koulunkäynninohjaajaa.
Oppilaalta täytyy kysyä, miten koulunkäynti voisi olla helpompaa.
Tärkein koulupoissaoloihin vaikuttava asia on toimintakulttuuri.
Hyvässä kulttuurissa kouluun kiinnittymistä tuetaan positiivisella pedagogiikalla eli hyvän huomaamisella, vahvuuksien tukemisella ja riittävällä oppimisen tuella.
Tätä mieltä on professori Tanja Äärelä. Hän on suunnitellut sisältöjä viime syksynä Lapin yliopistossa alkaneisiin erityisopettajan tutkintoihin.
Sisällöissä huomioidaan koulupudokkuus, jota Äärelä on itsekin tutkinut.
– Jokaisella opettajalla tulisi olla keinoja toimia vaikeissa vuorovaikutus- tilanteissa, taitoa kuunnella oppilasta ja kyky arvostavaan kohtaamiseen.
Äärelä korostaa, ettei kouluakäymättömyys ole erityispedagoginen asia, vaan siihen liittyy kaikenlainen moninaisuuden kohtaaminen koulussa.
– Tärkeintä on, että jokainen on tervetullut kouluun omana itsenään.
On myös oppilaita, jotka eivät voi olla yleisopetuksen ryhmissä esimerkiksi väkivaltaisuuden tai ahdistuneisuuden vuoksi.
Jos lapsen tai nuoren yksilöllisiä haasteita ei oteta huomioon, voi koulu pudottaa hänet. Äärelä toivoisi jokaisen miettivän, miten toimisi, jos kyseessä olisi oma tai jonkun läheisen lapsi.
– Lapsi suojaa itseään jäämällä pois, jos koulun vaatimukset ovat hänelle ylivoimaiset.
Yhdelle pipo tai huppu tuo turvaa, toiselle kännykän pitäminen lähettyvillä. Hyvät käytöstavat on tärkeitä, mutta myös suhteellisuudentaju on tarpeen.
Pienikin asia voi olla ratkaiseva sille lapselle, jolle koulunkäynti on kuormittavaa.
– Jos vaihtoehtoina ovat hupun käytön tilapäinen salliminen tai koulusta pois jääminen, antaisin hupun olla päässä ainakin kriittisimmässä vaiheessa, Äärelä miettii.
Joustavassa ja hyvin strukturoidussa ilmapiirissä kouluun kiinnittymistä on helpompi vahvistaa. Äärelän mukaan ilmapiiriä voi keventää muiden ammattilaisten, kuten nuorisotyöntekijöiden, läsnäolo.
Erityisopettaja-opiskelijoilla onkin opintoja, joissa he tapaavat muiden ammattiryhmien edustajia. Näillä kohtaamisilla annetaan valmiuksia toimia yhdessä koulun arjessa.
Oppivelvollisuus tarkoittaa myös oikeutta opetukseen.
Oppilaalle irtautuminen omaan kehitysvaiheeseensa kuuluvasta ryhmästä on aina ongelma. Äärelä on tarkastellut tutkimuksissaan nuoria, joiden koulunkäynti on vaikeutunut vankilatuomion takia.
Hän muistuttaa, että oppivelvollisuus tarkoittaa myös oikeutta opetukseen ja se pitää toteuttaa erityisin järjestelyin, jos oppilas ei kykene tulemaan kouluun.
Ratkaisu voi olla tilapäisesti jopa kotona annettava opetus. Äärelä on toiminut Rovaniemellä sairaalaopetuksessa erityisluokanopettajana ja opettanut neljääkin lasta viikoittain kotona.
– Opetusta oli enimmillään kymmenen tuntia viikossa ja tavoitteena oli silloinkin kuntouttaa oppilas tulemaan kouluun.
Koska ratkaisu toimii vain riittävän lähellä koulua, Äärelä kannattaa konsultoivaa sairaalaopetusta, eli sairaalaopetuksen osaamisen ja keinojen tuomista koulun perusarkeen.
Yksikin oppilas voi tipahtaa
Joukko yläkoululaisia kokoontuu keskiviikkoaamuisin nuorisotilalle syömään aamupalaa ja keskustelemaan aikuisten alustamasta hyvinvointiaiheesta. Keskustelun jälkeen joku jää tekemään koulutehtäviä erityisopettajan kanssa.
Muun muassa näin toimii helsinkiläisen Porolahden peruskoulun Kohti koulua -ryhmä. Se on tarkoitettu oppilaille, joille on kertynyt runsaasti poissaoloja tai jotka eivät syystä tai toisesta käy koulussa lainkaan.
– Tarkoitus on madaltaa koulun kynnystä. Se on joillekin oppilaille ihan konkreettisesti vaikea ylittää. Mitä pidempään on poissa, sen korkeammaksi kynnys kasvaa, rehtori Mari Heikkinen sanoo.
Kohti koulua -ryhmän nuorista valtaosa on arvosanoilla mitaten pärjännyt koulussa erinomaisesti tai hyvin. Heikkinen luonnehtii heitä taitaviksi ja osaaviksi.
Porolahdessa poissaolot ja kouluakäymättömyys ovat viime aikoina lisääntyneet. Huolestuttavaa on, että niitä on kertynyt yhä nuoremmille. Jo seiskaluokkalaisella voi olla mittava poissaolohistoria.
Poissaolojen määrä näyttää jääneen koronapandemiaa edeltänyttä aikaa korkeammalle tasolle ympäri Suomea, vahvistaa Turun seudulla Sitouttava kouluyhteisötyö -hankkeen koordinaattorina työskentelevä Teea Laiho.
Hänkin tunnistaa poissaolijoiden joukosta opinnoissaan pärjäävien, mutta koulussa käymättömien oppilaiden ryhmän.
– Tällaisetkin nuoret on hyvä pitää mielessä, hän sanoo.
Yksinäisyys, ahdistus, mielenterveysongelmat, vuorokausirytmin haasteet, liian kovat tavoitteet ja uupuminen, kaverisuhteiden ongelmat, kiusaaminen, sairastelukierre… Poissaolojen taustalla olevat syyt ovat moninaiset.
Tilanne, jossa lapsi ei käy koulua, ei yleensä synny yhdessä yössä. Samoin ongelmien ratkominen vie aikaa.
Porolahdessa tie kohti koulua etenee askel kerrallaan.
– Hyvä alku voi olla se, että nuori alkaa lähteä säännöllisesti kodin ulkopuolelle, vaikkapa harrastamaan. Vähitellen voi ottaa lisää askelia kohti koulua, Heikkinen kuvailee.
Porolahden mallissa mukana on sekä koulun väkeä että ulkopuolisia ammattilaisia. Koulusta ryhmän toimintaan osallistuvat kuraattori, erityisopettaja ja kouluvalmentaja ja koulun ulkopuolelta muun muassa nuoriso- ja sosiaalityöntekijöitä sekä Tyttöjen ja Poikien talojen henkilökuntaa.
– Koulun ulkopuolisten aikuisten merkitys on suuri. He eivät yhdisty kouluun, joka on se nuoria ahdistava asia, Heikkinen huomauttaa.
Vaikka nuori ei kävisi koulussa, hän voi silti opiskella samassa tahdissa kuin muut luokkatoverinsa. Osaamisensa voi näyttää monella eri tavalla. Koulu on kuitenkin paljon muutakin kuin opiskelua.
– Koulua käymätön nuori jää vaille kouluyhteisöä, vertaisten seuraa, osallisuuden ja ryhmään kuulumisen kokemuksia. Koulu on kuin pienoisyhteiskunta, jossa on hyvä harjoitella yhdessä tekemistä, Laiho sanoo.
Porolahden malli on ollut nyt käytössä vuoden. Sinä aikana osa oppilaista on palannut takaisin kouluun. Osalla poissaolot ovat vähentyneet selvästi.
Tulokset ovat niin hyviä, että ensi lukuvuonna työ jatkuu.
– Tärkeintä mallissa on toiveikkuuden ja tulevaisuudenuskon ylläpitäminen. Vielä joskus asiat ovat paremmin, Heikkinen sanoo.
Näin madallat koulun kynnystä
- Poissaoloihin on hyvä tarttua mieluummin aikaisin kuin myöhään. Pitkän poissaolon jälkeen normaaliin koulunkäyntiin palaaminen on vaikeampaa kuin silloin, jos oppilas käy edes välillä koulussa.
- Syyt poissaolojen takana ovat yksilöllisiä. Pitäisi päästä kiinni juurisyihin ja räätälöidä tuki kullekin oppilaalle.
- Oppilaat toivovat yksilöllistä huomioimista ja henkilökohtaista kontaktia ainakin joihinkin koulun aikuisiin. Kontakti voi olla oma opettaja tai vaikkapa kouluvalmentaja.
- Jatkuva arkinen ryhmäyttäminen kannattaa. Hyvä keino on esimerkiksi vaihdella kokoonpanoja ryhmätöissä.
- Oppilaat eivät halua tehdä kouluun paluusta numeroa vaan mieluummin sujahtaa porukkaan vähin äänin. Oppilasta ei saisi myöskään kuormittaa tekemättömien tehtävien vuorella.
- Yhteistyö huoltajien kanssa on arvokasta. Monesti heillä on hyvä käsitys siitä, miksi lapsi vieroksuu koulua.
Vinkit antoi asiantuntija Niina Rumpu Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta Karvista.
Tekijältä
Kaipuu kouluun
Kolmasluokkalainen raivostuu nukkumaan käydessään. Viskoo tavaroita. Yritän pysyä rauhallisena, silittelen ja rauhoittelen. Lopulta lapsi ratkeaa itkuun: “Vaikka tekisin kaiken, en voi koskaan onnistua.”
Takana oli ensimmäinen päivä koulussa poissaolon jälkeen. Läksyt oli tehty, paitsi yksi moniste. Opettajan mielestä oli menty siitä, missä aita on matalin.
Kakkosluokalta ysille asti me vanhemmat olemme nähneet lapsen, joka haluaa kouluun. Siellä on tekemistä ja kavereita. Kotona on kipeänä oloa, eristyneisyyttä ja tunne puutteellisuudesta.
Koulussa lastani ymmärretään vaihtelevasti. Joku näkee innokkaan oppilaan ja tekee kaikkensa, että lapsi saisi osoittaa osaamisensa. Samaan aikaan joku toinen epäilee tämän pinnaavan.
Kouluun meno on tullut koko ajan vaikeammaksi. Siellä lapseni yrittää vakuuttaa opettajat motivaatiostaan olemalla superaktiivinen. On ekstratehtäviä, uusia koepäiviä ja kysymyksiä tekemättömistä tehtävistä. Loputtomia neuvotteluja jatkosta.
Kotiin tulee ylikuormittunut nuori, joka tarvitsee taas lepoa ennen uutta yritystä.
Kirjoittaessani juttua koulupudokkuudesta ajattelin pitkää taivaltamme peruskoulussa. Haluaisin antaa lapselleni mitalin hänen ponnisteluistaan ja valtavasta henkisestä kasvustaan.
Olen onnellinen, että kaikesta huolimatta lapsellani on tervettä itseluottamusta, hän jatkaa lukioon ja uskoo tulevaisuuteen. Niin uskon minäkin.
Minna Ojamies