Pääkirjoitus 4.6.2019
Suomen leijonamaajoukkueen kyky pelata tiiminä on puhuttanut kultamaalista asti. Valmentaja ja pelaajat tiivistivät kisojen jälkeen menestyksen reseptiä: jokainen tunsi, että “joukkuekaveri tahtoo minun onnistuvan”.
Reseptin voima puhutti heti.
Tasavallan presidentti ja moni hänen jälkeensä otti kultajoukkueen pelityylin suomalaisten yhteispelin esikuvaksi: Näin meidän pitäisi koko kansana pelata yhteen. Toivoa toistemme onnistumista, kannustaa ja auttaa toisiamme menetykseen sekä nähdä yhteistyössä suurin mahdollinen voima.
Uskon, että aika lailla kaikki allekirjoitamme periaatteen empimättä.
Käytäntö on sitten kokonaan toinen kysymys. Kaunis periaate voi kaatua alkumetreillä: Meillä voi olla eri käsitys maalista. Tai voi olla, ettemme luota toisimme. Tai pelaamassa on sittenkin myös niitä, joka haluavat itselleen nopean voiton yhteisen hyvän sijaan.
Viime viikkoina on joka tapauksessa ollut hyvä hetki keskustella siitä, mitä Suomi haluaa.
Tätä kirjoittaessa on julkaistu hallitusohjelma, ja kun luette tätä, meillä taitaa olla hallitus, joka alkaa toteuttaa laatimaansa ohjelmaa.
Hallitusohjelmassa näkyy OAJ:n kädenjälki monessa kohdassa.
Asioista on keskusteltu poliitikkojen kanssa vuosien ajan, jaettu tietoa ja perusteluita, kerrottu kokemuksia ja tarpeen tullen etsitty vaihtoehtojakin.
Opettajien ääni on kuulunut, viesti on ymmärretty ja sille on annettu arvo.
Tätä työtä on tehty erityisen vahvasti viimeisen reilun puolen vuoden aikana.
OAJ:läiset eri puolilla Suomea ovat tavanneet paikallisia ja valtakunnallisia poliitikkoja ja ehdokkaita ja kertoneet opettajien terveisiä. Pelkästään alueyhdistyksissä on kevään aikana järjestetty lähes sata tällaista tilaisuutta.
Opettajien ääni on kuulunut, viesti on ymmärretty ja sille on annettu arvo. Tämä näkyy hallitusohjelmassa monella tavalla.
On ollut ilo huomata, että OAJ:läiset ovat tehneet vaalityötä kultareseptiä mukaillen:
Luokanopettaja on puhunut ammatillisen puolesta ja varhaiskasvatuksen opettaja aineenopettajan. Ja niin edelleen.
On haettu yhdessä parhaita ratkaisuja.
Moni opettajien huoli on vielä jäänyt vastausta vaille. Korjattavat ongelmat eivät valitettavasti lopu, mutta nyt kannattaa ainakin hetki nauttia tehdyn työn hedelmistä.
Kiitos teille, lukuisat aktiivit, tästä kaikkien opettajien eteen tehdystä työstä! Se jos joku on ollut työtä sen eteen, että halutaan toistenkin onnistuvan omassa työssään.
Hanna Ottman
Twitterissä @HannaOttman
toimittajalta
Satavuotiaan muistot kiinnostavat
Harvoin pääsee haastattelemaan satavuotiasta, mutta tätä lehteä tehdessä sellaiseen tarjoutui mahdollisuus.
Haastateltavana oli paitsi satavuotias Elsa Saavalainen, myös kolme muuta suvun opettajaa. He ovat opettaneet yhteensä kahdeksalla eri vuosikymmenellä.
Noihin vuosikymmeniin mahtuu niin valtavasti kaikkea kiinnostavaa, että jouduin juttua kirjoittaessani tekemään paljon valintoja. Kokonaan mainitsematta jäi jopa niin iso asia kuin peruskoulu-uudistus.
Halusin kertoa ennemmin esimerkiksi siitä, millaista oli opiskella ja aloittaa opettajan uraa sota-aikaan. Siitä aiheesta kun tuskin löytyy enää montaa opettajaa kertomaan.
Toimittajan työ on usein juuri tätä: valitsemista ja priorisoimista. Aina jää myös jotain kertomatta.
Anna-Sofia Nieminen
Juttu Saavalaisista: Elsan, 100, opettajanura alkoi jatkosodan riepotellessa – suvun myöhemmät polvet kertovat, mikä opettajuudessa on muuttunut, mikä pysynyt