Esikoiskirjailija ja opettaja Maria Lassila: Saat näyttää tunteesi lapsen surun äärellä

Šokki, epäusko. Suru, viha, kaipaus. Häpeä, katkeruus, syyllisyys.

Itsemurha herättää läheisissä monenlaisia vaikeita tunteita, joille ei tahdo löytyä sanoja.

Erityisen vaikea tapahtuneesta on kertoa lapselle. Tätä problematiikkaa suomi toisena kielenä -opettaja Maria Lassila havahtui miettimään, kun hänen lähipiirissään tapahtui itsemurha.

Pohdintojen tuloksena syntyi esikoiskirja Eeva ja Harmaakaapu, jonka Karisto julkaisi lokakuussa.

Kirjassa Maria kertoo tarinan siitä, kuinka ekaluokkalaisen Eevan Oskari-eno on tehnyt itsemurhan. Järkyttyneet vanhemmat eivät osaa puhua asiasta, ja Eeva jää hämmennyksen valtaan. Vasta kun mielipaha alkaa näkyä myös koulussa, vanhemmat havahtuvat lapsen suruun ja kysymyksiin.

Maria opettaa suomen kieltä ja kirjallisuutta monikielisille lapsille Tampereella Takahuhdin koulussa. Kirja syntyi työn ohella tamperelaisen Viita-akatemian luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa.

Etsiessään taustatietoa aiheesta Maria löysi ainoastaan Suomen mielenterveysseuran tuottaman pienen tietovihkosen: Miten kertoisin lapselle itsemurhasta?

– On outoa, että itsemurhasta puhumisesta on kirjoitettu näin vähän, Maria ihmettelee.

Vuosittain kuitenkin lähes 800 suomalaista tekee itsemurhan. Itsemurhayrityksiä tapahtuu vuodessa arviolta 10 000–30 000.

Lapsen hämmennys ei katoa vaikenemalla.

Aikuiset eivät puhu lapselle itsemurhasta ehkä siksi, että aihe herättää heissä itsessään raskaita tunteita. Vaietessaan he ajattelevat säästävänsä lasta tuskalta.

Lapsen hämmennys ei kuitenkaan katoa vaikenemalla. Jos lapsi jätetään vaikeiden asioiden ulkopuolelle, hänen stressinsä lisääntyy. Myös lapsen kyky käsitellä surua myöhemmissä elämänvaiheissa voi heiketä.

Lapsilla on paljon kuolemaan liittyviä ajatuksia ja kysymyksiä, ja vastausten saaminen niihin lisää lapsen kokemaa turvallisuuden tunnetta. Hänelle kannattaa kertoa totuus, mutta tarpeettomia yksityiskohtia on syytä välttää.

Samalla on syytä muistuttaa, että itsemurha ei ole hyvä ratkaisu ongelmiin. Lukkiutuneessa elämäntilanteessa kannattaa tukeutua muihin ihmisiin ja hakea apua mahdollisimman varhain.

Kirjoitusprosessi on pistänyt esikoiskirjalija Maria Lassilan pohtimaan, kuinka hän voi opettajana olla vaikeina hetkinä oppilaidensa tukena.

Maria on puhunut lähipiiriään koskettaneesta itsemurhasta myös omien alakouluikäisten lastensa kanssa.

– Olen kertonut, että joskus ihminen vain on niin valtavan väsynyt elämään, että tekee omalle keholleen jotain peruuttamatonta.

On tärkeää, että lapsi voi tuntea olonsa turvalliseksi, vaikka hänen elämässään tapahtuisi jotakin hyvin traumaattista.

Kuolema on perheessä aina kova paikka. Maria tietää omasta kokemuksestaan, kuinka tärkeää puhuminen on silloin, kun lapsi kokee menetyksen.

Hänen isänsä kuoli, kun hän oli alle kouluikäinen. Perheessä tapahtuneesta puhuttiin paljon ja isää muisteltiin yhdessä.

– Se auttoi ikävään. On kammottavaa ajatella, että lapsi jätettäisiin yksin sellaisten isojen tunteiden kanssa.

Eeva ja Harmaakaapu -kirjassa Maria onnistuu kuvaamaan pienen tytön tunnemylläkkää herkin vedoin.

Tarinassa opettaja on se aikuinen, joka rohkaisee Eevaa puhumaan pahasta olostaan ja ottaa pienen tytön tunteet vakavasti. Hän auttaa myös vanhempia keskustelemaan tyttären kanssa ja ottamaan hänet näin mukaan perheen surutyöhön.

Aikuisen on hyvä alleviivata, ettei itsemurha ole kenenkään syy.

Itsemurhasta puhumisesta on tullut tabu ehkä siksi, että kristinuskossa itsemurhaa on pidetty kuolemansyntinä. Tabuihin liittyy vahva häpeän tunne, jota vaikeneminen lisää.

Lapsilla mielikuvitus tekee herkästi tepposet, ja lapsi saattaa kuvitella, että hän oli mukana aiheuttamassa itsemurhaa tuhmilla sanoillaan tai teoillaan.

– Aikuisen on hyvä alleviivata, ettei itsemurha ole kenenkään syy, Maria korostaa.

Aikuinen saattaa myös pelätä, että jos itsemurhasta kerrotaan lapselle, tämä saattaa omaksua itsemurhan ratkaisumalliksi vaikeissa elämäntilanteissa.

– Asia näyttää kuitenkin olevan juuri päinvastoin. Jos itsemurhasta vaietaan, siitä voi kehittyä malli ratkaista ongelmat ja se voi siirtyä sukupolvesta toiseen.

Kun oppilasta kohtaa hirvittävä menetys, opettajaa saattaa pelottaa se, miten hän ottaa asian puheeksi ja millaisia sanoja valitsee.

Mitään yhtä oikeaa tapaa ei ole, ja jokainen toimii oman persoonansa mukaisesti. Jos opettajaa alkaa itkettää, hän näyttää oppilaille mallia siitä, että surussa ei ole mitään hävettävää tai pelottavaa.

Maria muistelee kollegaansa, jonka oppilas oli menettänyt läheisensä.

– Ihailin sitä, miten opettaja ei verhoutunut ammattirooliin vaan näytti lapselle, miten syvältä tämän kokema menetys häntäkin kosketti.

Omilta opettajavuosiltaan Maria muistaa erityisesti Jokelan koulusurmat vuonna 2007.

– Tapaus järkytti kaikkia. Olin itsekin liikuttunut ja yritin rohkaista oppilaita kertomaan tunteistaan.

Joskus suru ja hämmennys saattaa olla niin suurta, että sille ei löydy sanoja. Silloin voi olla tärkeää vain olla hiljaa yhdessä asian äärellä.

Maria Lassilan mielestä koulu on paikka, jossa tulee opetella puhumaan myös herkistä ja vaikeista aiheista – sellaisistakin, joista voi olla kotona hankala keskustella.

– Puhuminen vaikuttaa aina niin, että asia muuttuu normaalimmaksi ja arkisemmaksi.

Itsemurhasta puhuttaessa tarvitaan samanlaista avautumista kuin muistakin vaikeista asioista puhuttaessa, Maria Lassila sanoo.

Kun Maria käsitteli 5.– 6.-luokkalaisten kanssa rasismia ja sukupuolen moninaisuutta, hänelle tuli tunne siitä, että näiden asioiden puheeksi ottaminen on oppilaille tärkeää.

Herkistä aiheista keskusteltaessa tilannetaju ja hienotunteisuus ovat tarpeen. Marian ryhmässä on paljon maahanmuuttajataustaisia oppilaita.

– Kun puhuimme rasismista, otin esimerkiksi romanien kohtaaman syrjinnän enkä ihonväriin kohdistuvia ennakkoluuloja. Ajattelin, että oppilaiden on helpompi puhua aiheesta pienen välimatkan päästä.