Summatiivisen arvion tuloksena oppilas saa arvosanan ja paikan osaamisen rankinglistalla.
Summatiivisella arvioinnilla on perinteinen ja vankka asema koulun kulttuurissa, kuvaa yliopistonopettaja Laura Ketonen.
Toinen arvioinnin laji, formatiivinen arviointi, on nuorempaa perua. Sillä haetaan tietoa oppilaan osaamisesta, jotta voitaisiin entistä paremmin auttaa häntä oppimaan.
Formatiivisen arvioinnin historia ulottuu vain muutaman vuosikymmen päähän. Ketosen väitöstutkimuksen aihetta, formatiiviseen arviointiin kuuluvaa vertaisarviointia, ei ole tätä ennen Suomessa tutkittu.
Nykyinen perusopetuksen opetussuunnitelma vaatii, että vertaisarviointia harjoitellaan jokaisessa oppiaineessa. Tarkemmin sanottuna opsissa puhutaan itsearvioinnista ja vertaispalautteesta. Ne eivät vaikuta oppiaineen arvosanaan.
– Arviointi on monipuolistunut, mutta perinteet painavat. Arviointi liitetään edelleen vahvasti arvosanoihin ja todistuksiin.
Vaikka opettajat muuttaisivatkin arviointikäytäntöjään, huoltajien ja oppilaiden käsitykset muuttuvat hitaasti.
– Palautteen antajan rooli on oppilaalle vieras. Palautteen saaminen on sitäkin tutumpaa, mutta vain opettajalta – ja opettajan palaute on aivan eri juttu kuin luokkakaverin antama palaute.
Ketonen on työskennellyt useita vuosia yläkoulun aineenopettajana Jyväskylässä. Kolme viime vuotta hänen työpaikkansa on ollut Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos.
Ketonen tutki väitöstään varten kahden oppilasryhmän 29:ää oppilasta, jotka käyttivät vertaisarviointia fysiikan ja kemian opinnoissa vuosiluokilla seitsemän ja kahdeksan.
Oppilaita seurattiin seitsemännen luokan alusta kahdeksannen luokan syyslukukauden loppuun.
Arvion antamisesta voi oppia jopa enemmän kuin sen saamisesta.
Vertaisarviointi poikkeaa Ketosen mukaan opettajan arvioinnista siinäkin, että arvion antamisesta voi oppia jopa enemmän kuin sen saamisesta. Saajan taas on helpompi arvioida kriittisesti kaverilta kuin opettajalta tullutta palautetta. Toimijuus siis korostuu puolin ja toisin.
– Arvioija joutuu seuraamaan kaverin työtä ja ottamaan siihen kantaa aivan uudella tavalla kriittisesti. Tätä taitoa tarvitaan myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä.
Oppilaiden kykyä antaa palautetta ei Ketosen mukaan voinut ennakoida heidän muiden suoritustensa tai osaamisensa perusteella.
– Vertaispalaute on hyvin erityyppinen vuorovaikutustilanne kuin koulussa yleensä. Hyvään palautteen antamiseen ja sen hyödyntämiseen kykenivät usein oppilaat, joilta sitä ei olisi osannut odottaa.
Palautteen antaminen ei kuitenkaan jakautunut oppilaiden kesken tasan. Luokan sosiaaliset suhteet vaikuttivat asiaan.
– Oppilaalla, joka tietää ja osaa ja joka on ehkä rohjennut arvostella avoimesti opettajaakin, katsotaan olevan oikeus kriittisyyteen. Vähemmän suosittua ja asiat huonosti osaavaa ei välttämättä kelpuuteta palautteen antajaksi.
Vertauspalautteessa ei ole kysymys opettajan palautteen korvaamisesta, eikä sen suurin merkitys liity oppiaineen oppimiseen, Ketonen korostaa. Tärkeintä on oppia antamaan ja arvostamaan palautetta.
– On hyvä huomata, että vertaisarviointi vaatii kunnollisen pohjustuksen ja harjoittelua. Ei riitä, että oppilaille jaetaan paperilaput ja käsketään heitä arvioimaan toisiaan.
Väitös
Exploring interconnections between student peer assessment, feedback literacy and agency. Jyväskylän yliopisto 2021.