Olipahan lukuvuosi! Ensin sinnittelimme syksyn koronamaskit kasvoilla, seurailimme tartuntamäärien kasvua ja paikkailimme edelliskevään etäilyn vaurioita. Nehän eivät aina edes liity oppimiseen. Kulkutauti jätti jälkeensä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.
Niin, ja samalla tietty jalkauttelimme lukioihin uutta opetussuunnitelmaa.
Joululomaa lopeteltiin hämmentyneinä, kun loppuun asti saimme jännittää, alkaako kevätkausi etänä vai lähinä. Ja kun pahin korona viimein oli selätetty ja karanteenit kärvistelty, Euroopassa syttyi sota.
Koulu sentään pyöri normaalisti – paitsi että tuli opettajien lakko. Hyvästä syystä, mutta silti: arki meni taas nurin.
Omituisilla ajoilla on hintansa. Sen tunsin itsekin eräänä perjantai-iltana. Luultavasti takana oli tavallista rankempi työviikko tai jotain, ja koin oloni oudoksi. Päättelin, että ehkä verenpaine on koholla.
Hyvin päätelty. Kotimittari kertoi, että levossa alapaine on 109, yläpaine 165. Ei muuta kuin huilaamaan – ja hiukan miettimään.
Mutta vaaran merkit ovat ilmassa.
Ymmärsin, että nyt on ollut vähän liikaa kaikkea. Enkä taatusti ole yksin.
Olemme nähneet tutkimuksia opettajien kasvaneesta stressistä ja uupumuksesta, ja onpa esimerkiksi opettaja-kirjailija Tommi Kinnunen kertonut julkisesti, että nyt ei enää jaksa. Sairauslomia on paljon.
Minä jaksan, toistaiseksi, ja pidän työstäni. Mutta vaaran merkit ovat ilmassa.
Ehdotan, että teemme yhteisen lupauksen. Kun kesäloma nyt alkaa, emme mieti lainkaan kouluasioita. Emme hehkuta somessa, miten kehitämme kesäkurssilla opettajan ”muutostoimijuutta”.
Jos törmäämme kollegaan Selänpään ilmailupäivillä, vertailemme järvivesien lämpötiloja, emme formatiivisen arvioinnin käytänteitä.
Huonoa omaatuntoa ei irtiotosta pidä kantaa, päinvastoin. Siinä voittaa myös työnantaja ja varsinkin lapset ja nuoret, kun näkevät syksyllä taas jaksavia opettajia.
Arno Kotro on lukion opettaja ja Opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.