“Olin päättänyt, että jään eläkkeelle Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun rehtorin työstä.
Ranskis oli minulle rakas. Aloitin siellä toisen rehtorikauteni 2021 ja tunsin, että minulta löytyi elämän eväitä koulun johtamiseen – olinhan yli viisikymppinen. Toisin kävi.
Tulin valituksi apulaisprofessoriksi keväällä 2024, vuoden mittaisen hakuprosessin jälkeen. Hain tehtävää, koska yliopistomaailma veti puoleensa ja olin perehtynyt tutkimusalaan eli koulutuksen arviointiin.
Mutta eivät ne olleet ainoat syyt etsiä uutta paikkaa vielä 57-vuotiaana.
Rehtorin työ on tänä päivänä järkyttävän raskasta jopa kaltaiselleni koulukonkarille.
Mietin, haluanko elää lopun työelämääni niin, että en jaksa enkä ehdi tavata läheisiäni, harrastaa mitään, lukea kirjaa tai edes nukkua kunnolla.
Luokkahuoneet kiehuvat asioista, jotka tapahtuvat muualla yhteiskunnassa mutta ilmenevät juuri koulussa.
Opettaminen tai johtaminen ei minua väsyttänyt. Kamelin selkä katkesi, koska koko suomalaisesta koululaitoksesta on tehty jonkinlainen sosiaalitoimen jatke.
Olen työskennellyt myös Opetushallituksessa ja opetusministeriössä, joissa sain tehdä tutkimusta, mutta käytännössä omalla ajalla.
Nyt saan palkkaa tutkimisesta. Se tuntuu häkellyttävältä, melkein syntisen ihanalta.
Ja minä jaksan taas. Vielä ei rasita edes se, että asun kahdessa kaupungissa, sukkuloin Porvoon ja Jyväskylän välillä.
Miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuvat perus- ja lukiokoulutuksessa? Tätä aihetta olen tutkinut eniten. Olen myös väitellyt ja julkaissut siitä tärkeimmät artikkelini.
Kiinnostuin aiheesta jo lukioikäisenä. Oma kouluni oli positiivisessa mielessä kova. Siitä virisi ajatus, että muualla ehkä saa arvosanoja heppoisemmin perustein, ja siitä kysymys, onko se oikeudenmukaista.
Vuonna 2013 onnistuin väitöskirjassani osoittamaan, että suomalaisten koulujen arvosanoissa saattoi olla kahden numeron heittoja suuntaan tai toiseen samalla osaamisella. Tätä pidän päätuloksenani.
Arvioinnin ja kansainvälisten vertailujen parissa jatkan myös apulaisprofessorina.
Minua on ehkä joskus ihailtu siksi, että olen kolunnut koulumaailmaa niin monessa roolissa: opettajana, rehtorina, tutkijana ja opetusneuvoksena.
Itseäni melkein nolottaa. Olenko vain levoton luonne, kun vaellan paikasta toiseen? Mutta kyllä, eri tehtävät ovat tukeneet toisiaan ja kannattelevat nyt myös tieteentekoa.
Olen ollut tutkijantyössäni onnekas, koska olen saanut työskennellä itseäni osaavampien kanssa.
Tunnustan kaipaavani kouluelämää, eikä vain siksi, että totuin siihen.
Pidin vilpittömästi oppilaistani, kollegoistani, päivän äkkikäänteistä, joista osa oli miltei absurdeja. Arkinen koulutyö kuuluu yhteiskunnan peruspilareihin, ja siihen osallistumisesta saa olla ylpeä.
Mutta on siinä muutakin. Hektinen luokkahuone ihmisineen vyöryy aamuisin päälle, ja työpäivä käynnistyy riippumatta opettajan omista tuntemuksista. Vauhtiin tempautuu väkisin mukaan.
Tutkija taas pusertaa kaiken sisältään. Flow pitää löytää omasta päästä. Omanlaisensa nautinto sekin.
Mistä on kyse?
Najat Ouakrim-Soivio on työskennellyt opettajana, rehtorina, koulutustutkijana ja opetusneuvoksena – ja kokenut omakohtaisesti koulutyön huolestuttavan muuttumisen. Tänä syksynä hän siirtyi Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksen apulaisprofessoriksi.