Opetusalan työpuntari ennustaa epävakaita opetuskelejä

Selvä enemmistö OAJ:n työolobarometrin vastaajista on tyytyväinen työhönsä ja kokee työssään innostusta. Tämä on hyvä muistaa ennen kuin barometrin muita, kielteisiäkin trendejä perataan auki.

Kaksi kolmesta eli 69 prosenttia barometriin vastanneista opettajista kertoo olevansa tyytyväinen työhönsä erittäin tai melko usein. Melkein yhtä moni eli, 63 prosenttia kokee työssään innostusta.

Kaikkein tyytyväisimpiä työhönsä olivat esihenkilöt sekä lukiossa ja yliopistossa työskentelevät. Eniten tyytymättömyyttä ilmeni varhaiskasvatuksessa, jossa työhönsä erittäin tai melko usein tyytyväisiä oli kuitenkin 63 prosenttia. Erittäin tyytymättömiä oli varhaiskasvatuksessakin vain kolme prosenttia.

Kahden vuoden välein tehdyn barometrin tuloksista paistaa läpi esihenkilötyö, jossa on nähtävissä vuosien varrella loivasti parantuvaa kehitystä.

Mutta kun kolikon pyöräyttää kääntöpuolelleen, sen hohto alkaa ärsyttää silmää.

Esihenkilötyötä lukuun ottamatta kaikissa edellä mainituissa myönteisissä kehityskuluissa näkyy kielteistä suuntaa edelliseen, vuonna 2019 tehtyyn barometriin verrattuna.

Tyytyväisyys työhön eli, työn ilo, laski seitsemällä prosenttiyksiköllä, työstä innostuminen viidellä.

Yli 40 prosenttia vastaajista koki työstressiä melko usein tai erittäin usein. Suurin piirtein yhtä moni kertoi poikkeuksellisesta väsymisestä. Kummassakin tuloksessa on muutaman prosenttiyksikön kasvu toissa vuoteen nähden.

– Perinteisesti opettajilla on ollut professiotaan kohtaan sellainen innostus, joka on kummunnut työn merkityksellisyydestä, erityisasiantuntija Teija Golnick OAJ:stä sanoo.

Hänen mukaansa tuloksista voi tulkita, että työolot ovat heikkenemässä.

– Voi kysyä, kuinka kauan tällainen voi jatkua ilman, että työn ilo sammuu.

Peräti 60 prosenttia vastanneista kertoi, että töitä on liikaa. Tämä osuus on kohonnut seitsemällä prosenttiyksiköllä.

– Olisi perehdyttävä siihen, mistä se tosiasiallisesti lähtee, että töitä pitää tehdä niin paljon. Se ei ole aivan yksinkertaista, sillä osittain kysymys on työkulttuurista ja opettajan autonomiastakin, Golnick sanoo.

Tällä Golnick tarkoittaa sitä, että työn autonomisuus, jota opettajat tunnetusti arvostavat, johtaa toisinaan työmäärän rajaamisen ongelmiin.

– Kun mietitään, kenen vastuulla työmäärän rajaaminen milloinkin on, katse kääntyy myös esihenkilöön. Kun joka puolelta tulee lisätöitä, niin esihenkilöiden on linjattava, mihin kaikkeen lähdetään mukaan.

Barometriin vastanneet opettajat käyttivät työhönsä keskimäärin 41,1 tuntia viikossa ja esihenkilöt 41,6 tuntia. Suomalaisen palkansaajan keskimääräinen työaika oli Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 pari tuntia vähemmän: 39,2 tuntia.

Tutkimuskysely lähetettiin 8 000:lle OAJ:n jäsenelle, joista 1 ​295 vastaajaa osallistui. Vastausprosentti jäi näin ollen 16:een, joten varmuudella ei voi tietää, innostuivatko kyselyyn vastaamaan muita kuormittuneemmat tai paremmin voivat opettajat.

Golnickin mukaan barometrin tulokset ovat samansuuntaisia useiden muiden tuoreiden tietojen kanssa. Hän viittaa OAJ:n Fiilismittariin, johon on vastannut viikoittain 2 000–2 500 opettajaa sekä esimerkiksi akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aron tutkimuksiin korona-ajan työuupumuksesta.

Vastaajien kohtalaisen myönteiset arviot esihenkilötyöstä ovat hyvä asia, sillä esihenkilötyöllä on barometrinkin mukaan yhteys työtyytyväisyyteen ja työn iloon.

Marko Jokinen työskentelee pienen salolaisen Meri-Halikon koulun rehtorina ja on Suomen luokanopettajien puheenjohtaja. Lisäksi hän havainnoi luokanopettajien tuntoja 4 500-jäsenisen luokanopettajien keskusteluryhmän ylläpitäjänä Facebookissa.

– Ristiriitaisia asioita ei pidä yksinkertaistaa, mutta kyllä minä näen ympärilläni innostuneita opettajia, joilla on hämmästyttävän paljon hyviä ideoita.

Opettajat keskustelevat työn sisällöstä ja opettamisesta paljon, Jokinen sanoo.

– Ja sitten somessa kysellään, että mitä kivaa voisi tehdä laskiaisena. Ei työhönsä uupunut ja kyynistynyt opettaja kysele tällaisia.

Hän kuitenkin korostaa, ettei ole olemassa yhtä koulua, jossa voidaan hyvin, saati yhtä opettajaa, jolla menee hyvin tai huonosti.

– Keskiarvot ovat siinä mielessä vaikeita, että pelkästään peruskoulussa työskennellään hyvin erilaisissa olosuhteissa. Sitä mieltä olen, että kuva yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta koulutuksesta kyllä murenee, kun mennään Suomen eri kolkkiin.

Koulukohtaiset erot ovat tutkittu tosiasia.

Jokisen mukaan koulujen, oppilaitosten ja kuntien erot tarkoittavat myös eriarvoisuutta, jota pitäisi tutkia alueellisesti tai kunnan tai koulun koon mukaan.

– Hyvässä työpaikassa kuormitus vähenee, jos esimerkiksi haastavaan ryhmään saadaan yksi aikuinen lisää. Jos taas aliresursointi on pysyvä olotila, niin ennen pitkää tuntuu, että hommasta ei tule mitään.

Myös Työterveyslaitoksen vanhemman tutkijan Jenni Ervastin mukaan koulukohtaiset erot ovat tutkittu tosiasia.

– Kuormituksen lisääntyminen joillakin opettajilla ja joissain kouluissa on siis todellinen ilmiö, Ervasti sanoo.

Hän on toiminut projektipäällikkönä laajassa kunta-alan työhyvinvoinnin Kunta 10 -tutkimuksessa.

Marko Jokisen mukaan yksi työhyvinvoinnin ydinkysymys on myös yhteisöllinen tuki. Yksin työskentelemisen aika on tiensä päässä, hän sanoo.

– Halutaan jutella, jakaa vastuuta ja esimerkiksi kohdata huoltajia yhdessä. Kuormitus vähenee, kun tietää, että kollegat ovat takanasi, ja että joku kuuntelee.

Entä mitä on tehtävissä parhaillaan käynnissä olevissa työ- ja virkaehtojen sopimusneuvotteluissa? OAJ:n neuvottelujohtaja Petri Lindroosin mukaan järjestön jäsenistön kuormituskysymykset nousivat vahvasti esiin sopimustavoitteiden valmistelussa.

– Velvoittavat työaikamääräykset ovat liian suuria ja niitä on kova paine kohtuullistaa. Ylipäänsä opettajille tulee erilaisia tehtäviä sieltä ja täältä, mikä on johtanut tilanteisiin, että työajalla ei tunnu olevan mitään rajaa.

Myös Lindroos on sitä mieltä, että työmäärän rajaamisessa ei ole tehty kaikkea, mikä pitäisi.

– Paikallisesti on mietittävä tarkemmin, mikä on järkevää ja miten ylimääräistä työtä voidaan suodattaa. Opettajakunnassa on halua tehdä kehittämistyötä, mutta yhtä lailla jonkin verran on asioita, joita ei olisi pakko tehdä.

Jos työtä on liikaa, niin eikö sitä kannattaisi yksinkertaisesti vähentää – silläkin uhalla, että oppilaat ja opiskelijat saavat vähemmän opetusta?

– Tällaisella yleisemmällä tasolla kokemukseni on, että tuollaiseen opettajien ammattietiikka ei anna helposti periksi. Työt halutaan tehdä, ja ne halutaan tehdä hyvin.