Heikki Aittokoski oli koulunkäynnin konkari aloittaessaan ekaluokan Espoon Viherkallion koulussa vuonna 1977. Hän oli nimittäin käynyt jo vuoden koulua Torontossa Kanadassa, jossa perhe oli asunut Heikin isän työn vuoksi.
– Ekalla osasin lukea ja kirjoittaa sujuvasti. Matematiikkakin oli vanhan kertausta. Sen sijaan suomen kielen taidossa minulla oli petrattavaa, Heikki muistelee.
Ensimmäinen koulupäivä Viherkalliossa ei sujunut kommelluksitta. Pientä Heikkiä nolotti, kun muiden piti neuvoa häntä pulpetin käytössä. Kanadassa pulpetit olivat olleet erilaisia kuin Suomessa.
Heikin itsensä mukaan sana hikari kuvaa parhaiten sitä, millainen koululainen hän oli. Uuden oppiminen ja koulussa pärjääminen innostivat.
Yläasteella murrosiän melskeet saivat koulumenestyksen hieman notkahtamaan. Kokeista tuli hetken kaseja ja seiskoja.
Heikki muistelee lämmöllä etenkin lukion äidinkielenopettajaansa Pirkko Roosia ja historianopettajaansa Marja Leppoa. Molempiin hän pitää yhä yhteyttä.
– Pirkko rohkaisi minua kirjoittamaan. Marja taas oli erinomainen historianopettaja.
Kirjoitusten jälkeen Heikki pänttäsi poliittisen historian pääsykoekirjat, ja ovet Helsingin yliopistoon avautuivat ensiyrittämällä.
– Lama jylläsi opiskelujeni aikaan. Ajattelimme kavereiden kanssa, että opiskelu on mukavaa, mutta emme me koskaan töihin pääse. Onneksi kävi toisin.
Kolmen lapsen isän mielestä nykykoulu opettaa juuri oikeita asioita. Oppimisen opettelu on olennaista maailmassa, jossa ei tiedä, millaiset taidot ovat tarpeen kymmenen vuoden päästä.