Onko koulutuksen inflaatio totta vai tarua?
Yksi vastaus on, että koulutuksesta on tullut yhä tarpeellisempaa ja sitä on yhä useammalla.
– Silloin se ei ole enää harvinainen timantti. Samalla tavalla lukutaito ja tulentekotaito ovat kokeneet inflaation, toteaa suomalaisten koulutustason kehitystä tutkinut Aleksi Kalenius opetus- ja kulttuuriministeriöstä.
Kehityksestä seuraa, ettei korkeakaan koulutus ole enää varma tie työelämään. Niinpä yksittäisen ihmisen hankkima koulutus voi tavallaan kärsiä inflaation.
Joka tapauksessa koulutus on nauttinut pitkään vakiintuneesta ja kyseenalaistamattomasta status quosta. Koulutuksen vankkumaton arvostus ja Suomen asema koulutuksen mallimaana voidaan nähdä jonkinlaisena kansanperinteenä ja myyttinä.
Mutta maailma muuttuu.
Helsingin Sanomat kertoi toukokuussa, että amerikkalaiset ovat menettäneet uskonsa korkeakoulutukseen. Sivistyksen loppu -artikkelissa referoitiin kyselytutkimuksia, joiden mukaan sekä nuorten että heidän vanhempiensa luottamus korkeakoulutukseen on romahtanut lyhyessä ajassa.
Onko vastaava muutos alkanut myös Suomessa, jossa maan hallitus haluaa vetää nuorten työelämäpolusta mutkat suoriksi?
Entä mikä on Pisa-tulosten viesti? Vuoden 2006 jälkeen suomalaislasten osaaminen on pudonnut niin rajusti, että Kaleniuksen mukaan vastaavaa ei ole tapahtunut missään muualla.
Hän pitää huolestuttavana oppimistulosten laskua suhteessa verrokkimaihin, kuten rakkaaseen naapuriimme Ruotsiin. Suunta pitäisi saada muuttumaan.
Mitä arvoa on sillä, että Suomi on ulkopuolisten silmissä koulutuksen mallimaa?
– Samalla tavalla kuin Suomi on joskus juostu maailmankartalle, oppimistulokset ovat vieneet meidät maailmankartalle, Kalenius toteaa.
Rahanjako on politiikan näkyvin osa. Sen taustalla vaikuttavat aina päättäjien asenteet ja arvot – ja tietenkin se, missä mitassa koulutusta arvostetaan.
– Ilman resursseja ei voida tehdä mitään. Mutta kyllähän ne rahat voi jakaa monella tavalla, Kalenius myöntää.
Jokainen hallitus pyrkii käyttämään rajalliset varat omasta mielestään fiksusti niin, että niillä saadaan mahdollisimman paljon hyötyä.
Nykyinen hallitus lupasi koulutukselle jopa erityissuojeluksen. Vaan miten kävi rahaa jaettaessa?
Akavan korkeakoulu- ja tiedepolitiikan johtava asiantuntijan Konstantin Kouzmitchevin mukaan toteutuneet päätökset eivät ole vastanneet hallitusohjelman kirjauksia.
– Esimerkiksi 50 prosentin tavoite korkeakoulutettujen osuudesta olisi vaatinut 200 miljoonaa vuodessa kumuloituvasti vuoteen 2030 asti. Todellisuus on se, että seuraavaksi neljäksi vuodeksi on luvattu kokonaisuudessaan 41 miljoonaa.
Samalla tavalla lukutaito ja tulentekotaito ovat kokeneet inflaation.
Ei niillä papereilla mitään tee. Töissä ne hommat opitaan.
Moni työelämässä vähänkin sukkuloinut lienee törmännyt tähän asenteeseen. Ajattelevatko työnantajat, ettei tutkinto kerro mitään työntekijästä ja -hakijasta?
Haastattelemamme koulutusasiantuntijat tunnistavat kyllä ajattelutavan mutta eivät sitä, mistä se tulee. Konstantin Kouzmitchev uskoo, että nykytyöelämässä tunnustetaan tutkintojen arvo aiempaa vahvemmin.
Myös Milma Arola päätyy hetken pohdinnan jälkeen haastamaan kysymyksen. Hän on projektipäällikkö Jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskuksessa ja johtava asiantuntija Suomen itsenäisyyden juhlarahastossa Sitrassa.
Arolan mielestä koulutukselle annetaan Suomessa suhteellisesti paljon painoarvoa.
– Olemmehan me yhä aika tutkintouskoista kansaa. Meiltä puuttuu keinoja tunnistaa muualla kuin koulutuksessa syntyvää osaamista.
Muualla syntyvällä osaamisella Arola viittaa työelämään. Eli juuri siihen, että töissä ne hommat opitaan.
Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa 2022 julkaistu tutkimusartikkeli Jatkuva työssäoppiminen – lähtökohtia, edellytyksiä ja seurauksia kertoo, että valtaosa, jopa 80 prosenttia, työhön liittyvästä oppimisesta tapahtuu työpaikoilla.
Organisaatio- ja tehtäväkohtaista osaamista voi olla vaikkapa uuden tietojärjestelmän käyttäminen. Sitä ei luennolla opeteta.
– Töissä opitaan asioita yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, sekä tavoitteellisesti että huomaamatta.
Toki sellaista tapahtuu myös oppilaitoksissa. Arola ei asettaisi perinteistä koulussa oppimista ja työelämäoppimista vastakkain vaan toisiaan täydentäviksi.
Hän sanoo, että koulutus luo pohjan koko työuran aikaiselle oppimiselle.
– Tarvitaan vahvaa sivistystä ja koulutusta, jotta on ihmisiä, jotka pärjäävät työelämässä ja kehittävät sitä.
Arola viittaa suomalaisten aikuisten perustaitoihin. Osalla ne ovat huolestuttavan heikot.
Hän nostaa esimerkiksi OECD-maiden PIAAC-tutkimuksen eli niin sanotun aikuisten Pisan. Vuoden 2017 tutkimuksen mukaan heikko lukutaito oli 370 000 suomalaisella ja heikot numerotaidot 450 000.
Yrittäjä voi ottaa töihin kenet vain sopivaksi katsomansa, vaikka pelkällä peruskoulutaustalla. Toisin on julkisilla aloilla, jossa virkoihin ja työsuhteisiin on usein kelpoisuusvaatimukset.
Kysytään siis arvostuksesta Suomen yrittäjiltä.
Digi-, innovaatio- ja korkeakoulupolitiikan asiantuntija Maria Nyroos liittyy edellisten haastateltavien kerhoon. Hän ei allekirjoita koulutuksen arvostuksen alenemista.
Nyroos huomauttaa, että yksi merkittävimmistä kasvun esteistä pienissä ja keskisuurissa eli pk-yrityksissä on osaajapula. Yrittäjät siis kaipaavat koulutettua työvoimaa ja siten arvostavat koulutusta.
Onko asia kuitenkaan näin yksioikoinen, jos kerran valtaosa osaamisesta hankitaan nykyään työpaikoilla?
Nyroos, kuten Arola ja Kouzmitchevkin, myöntää, ettei edes korkeakoulutus ole enää varma tie työelämään. Vielä muutama vuosikymmen sitten näin käytännössä oli.
Nyt akateeminen työttömyys lisääntyy. Suomen yrittäjien lääke siihen on jatkuva oppiminen.
Eikö Suomen hallitus juuri pahenna tilannetta lakkauttamalla aikuiskoulutustuen ja vuorotteluvapaan?
Nyroosin mielestä aikuiskoulutustuen lakkauttaminen oli hallitukselta “vähän hätiköity” päätös. Suomen yrittäjät ei varsinaisesti vastustanut lakkauttamista mutta olisi mieluummin kehittänyt tukea.
Järjestö esitti keväällä, että oppisopimusta kehitettäisiin korvaamaan aikuiskoulutustukea.
– Me näemme, että pienet osaamiskokonaisuudet ovat ratkaisu jatkuvaan oppimiseen.
Vaikka asiantuntijat eivät tunnista koulutuksen inflaatiota, he tunnistavat ilmiön, jota voi kutsua vaikkapa positiiviseksi drop outiksi. Se tarkoittaa, että opinnot jäävät kesken, kun työelämä vie mennessään.
Ilmiö on hyvin alakohtainen. Sitä tapahtuu etenkin sellaisilla aloilla, joissa ei ole selkeitä pätevyysvaatimuksia. It- ja viestintäalat ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Maria Nyroosin mielestä ilmiötä ei kannata yrittää vastustaa.
– Jos työelämä tarjoaa herkullisemman tulevaisuuskuvan kuin opintojen loppuunsaattaminen, on ihan ymmärrettävää, että opiskelija päättää jättää opinnot kesken.
Nyroos huomauttaa, että on paljon menestyviä yrittäjiä, jotka eivät ole menestyneet koulussa.
– Ilman tutkintokoulutusta voi pärjätä. Se ei tarkoita, etteikö koulutusta arvostettaisi.
Aikuiskoulutustuen lakkauttaminen oli hallitukselta ‘vähän hätiköity’ päätös.
Koulutuksen järjestäjän kannalta ei tietenkään ole hyvä, jos opiskelijat karkaavat työelämään kesken opintojen.
Ratkaisuksi Milma Arola ja Maria Nyroos tarjoavat tiivistä ja jatkuvaa yhteistyötä työpaikkojen ja oppilaitosten välille. On kehitettävä opintojen työelämälähtöisyyttä ja toisaalta työelämän opinnollistamista.
Tietty osaaminen voi syntyä ja olla olemassa esimerkiksi vain yhdessä yrityksessä. Arola sanoo, että sieltä se pitäisi saada siirrettyä koulutusjärjestelmään.
Työelämän osaamistarpeet muuttuvat nopeasti. Tutkinnot saattavat olla siihen nähden liian hitaita uudistumaan. Siksi niiden rinnalle tarvitaan nopeita ja lyhytkestoisia koulutuksia.
Arola huomauttaa, että toki työnantajienkin pitäisi kannustaa työntekijöitään saattamaan opintonsa loppuun työn ohessa.
Nyroos puolestaan pitää tärkeänä, että työelämässä hankittua kokemusta tunnustettaisiin enemmän oppilaitoksissa. Hän uskoo, että tutkintojen joustavuus lisäisi myös koulutuksen arvostusta.
– Olisi järkevää, että kun opiskelija tekee opintoja tukevaa työtä omalla alallaan, hän myös saisi siitä opintopisteitä.
Arvostavatko ihmiset itse omaa koulutustaan? Maria Nyroosin mielestä se on vähintään yhtä olennainen kysymys kuin se, miten työelämä arvostaa opintojen tuomaa osaamista.
– Arvostan ehdottomasti tosi paljon, Nyroos itse vastaa kysymykseen.
Hän opiskeli psykologiaa maisteriksi brittiläisissä yliopistoissa. Vaikka hän ei nyt teekään opiskelemansa alan töitä, opinnot auttavat häntä joka päivä.
– Analyysi- ja tiedonkäsittelytaidot, uteliaisuus ja kyseenalaistaminen ovat hirveän arvokkaita tässä työssä.
Nyrooskin on törmännyt koulutuksen arvostuksen epäkohtiin töitä hakiessaan. Hän toteaa, että Suomessa on vielä paljon parantamisen varaa kansainvälisten koulutusten arvostamisessa.
– Olen käynyt työhaastatteluissa, joissa on ihmetelty, mikä ihmeen tutkinto tuo on.
Eihän koulutuksen pitäisi muodostua taakaksi.
Koulutuksen arvostuksen yhteydessä ei voi jättää ruotimatta käsitettä, joka silloin tällöin vilahtaa julkisessa keskustelussa.
Tuo käsite on ylikoulutus. Välillä kuulee sanottavan, että ihminen on ylikoulutettu johonkin tehtävään.
Esimerkiksi Tohtoriverkoston jäsenet olivat vuonna 2020 julkaistussa kyselyssä saaneet kuulla olevansa liian pitkälle koulutettuja useisiin eri asiantuntijatehtäviin.
Listalta löytyvät muun muassa viestintä-, kehitys- ja koulutuspäälliköt, toiminnanjohtaja, maisteriohjelman koordinaattori, lehtori ja ammatillinen opettaja.
Työn ja talouden tutkimus Laboren tutkija Hannu Karhunen kirjoitti vuonna 2017 Talous & yhteiskunta -lehdessä, että ylikoulutus on “vaarallinen myytti, jolla voidaan tehdä paljon vahinkoa, jos tämän annetaan vaikuttaa koulutuspoliittisiin päätöksiin”.
Myös tätä juttua varten haastattelemamme asiantuntijat pitävät käsitettä vähintään outona.
– Mielestäni se on hölmö termi. Koulutus tarjoaa ihmiselle huikeasti henkistä pääomaa, käytti hän sitä sitten työelämässä tai ei, Milma Arola toteaa.
Työnhakijalle ei hänen mielestään koskaan pitäisi sanoa tämän olevan ylikoulutettu.
– Keskeistä on motivaatio ja osaaminen. Eihän koulutuksen pitäisi muodostua taakaksi.
Akavan Konstantin Kouzmitchev muistuttaa, että sivistys rakentuu kaikista aloista. Edes tuottavuuden perusteella ei voida valikoida tiettyjä aloja, jotka olisivat tulevaisuudessa merkittävämpiä kuin toiset.
– Emme voi tietää, ketkä lopulta ratkaisevat aikamme viheliäiset ongelmat, kuten ilmastonmuutoksen ja pandemiat.
Kukaan ei saa olla hauraan taustansa vanki
Puhuisin koulutuksen arvostuksen sijaan mieluummin luottamuksesta, sanoo Venla Bernelius. Ja niin hän puhuukin, heti haastattelun alkuun monta minuuttia putkeen ilman, että tarvitsee edes kysyä mitään.
– Voit arvostaa jotain, mihin sinulla ei ole koskaan pääsyä. Mutta luottamukseen liittyy aina vahvasti osallisuus.
Bernelius on tutkinut koulutuksen periytyvyyttä ja alueellista eriytymistä. Hän toimi pitkään Helsingin yliopistossa tutkijana ja opettajana ja työskentelee nyt opetus- ja kulttuuriministeriössä erityisasiantuntijana.
Luottavatko vanhemmat koulutusjärjestelmään ja siihen, että koulu on oman lapsen puolella? Luottaako lapsi, että koulunkäynti kannattaa? Nämä ovat Berneliuksen mukaan olennaisia kysymyksiä, kun tarkastellaan koulutuksen periytyvyyttä.
Suomessa koulutus periytyy vahvasti. Matalasti koulutetuilla vanhemmilla on matalasti koulutettuja lapsia. Tasa-arvon ja maksuttoman koulutuksen mallimaassa mahdollisuuksien tasa-arvo voi jäädä toteutumatta.
Ja luottamuskin näyttää olevan laskussa. Valtioneuvoston kansalaispulssi kertoo, että luottamus koulutusjärjestelmään on laskenut vuodesta 2022 lähtien nopeasti erityisesti pienituloisissa perheissä.
Noin kuukauden välein tehtävässä kansalaispulssissa kysytään kansalaisten mielipiteitä ajankohtaisista aiheista, viranomaisten toiminnasta sekä vastaajien omasta mielialasta ja tulevaisuuden odotuksista.
Arvostus ja luottamus ovat käsitteinä lähellä toisiaan. Luottamus on arvostuksen edellytys. Puhutaan sitten kummasta tahansa, näyttää siltä, että myös ne voivat periytyä.
On heikkoon sosioekonomiseen asemaan ajautuneita perheitä, joissa luottamus sekä yhteiskuntaan että kouluun on sukupolvien välillä rapautunut.
Toisaalta on vaikkapa ylemmän keskiluokan perheitä, joilla on vaativa suhde kouluun. Berneliuksen mukaan heidän epäluottamuksensa on erilaista: he eivät luota koulun asiantuntijarooliin ja siihen, että se pystyy täyttämään heidän vaatimuksensa.
Suomalaisten perheiden suhtautuminen kouluun oli pitkään niin tasalaatuista, ettei vahvalle yhteistyölle ollut suurta tarvetta.
– Perinteisesti meillä on luotettu, että vanhemmat luottavat kouluun. Minäkin lähetän lapseni kouluun, luotan että koulu pitää heistä huolta ja lähettää sitten takaisin.
Nyt esimerkiksi kaikissa maahanmuuttajaperheissä ei välttämättä ole perusluottamusta yhteiskuntaan eikä sen myötä kouluunkaan. Siksi luottamusta pitäisi aktiivisesti rakentaa.
Mokkapalojen leipominen koulun myyjäisiin ei enää riitä. Bernelius kysyy, mitä ovat ne eri kulttuurien mokkapalat, joiden avulla kouluyhteisöä voisi rakentaa.
– Se on tulevaisuuden iso kysymys.
Erityisen merkittävänä Bernelius näkee kouluja käyvän lapsen tai nuoren luottamuksen omaan koulutuspolkuunsa.
Hän on tehnyt haastattelututkimuksia, joissa tyypilliset vastaukset ovat olleet sydäntäsärkeviä.
– Sellaisia, että kyllähän minä olin ihan hyvä koulussa, mutta en ajatellut että minä voisin mennä lukioon tai yliopistoon.
Koulun tehtävä on murtaa negatiiviset ennusteet.
– Meidän pitää pystyä näyttämään perheille, että kukaan ei ole hauraan taustansa vanki.
Esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret näkevät ympärillään jatkuvasti esimerkkejä, jotka saavat epäilemään ja kysymään itseltään, kannattaako minun ponnistella.
Bernelius arvelee, että aikuiset saattavat tulkita lapsen viestin virheellisesti tämän omaksi motivaatioksi.
– Niin, että lasta ei kiinnosta vaikkapa akateeminen ura. Vaikka ehkä lapsi ei usko, että hänestä olisi siihen.
Opettajat ovat Berneliuksen mielestä todella taitavia reagoimaan lasten yksilöllisiin eroihin. Hän pohtii kuitenkin, pitäisikö yhteiskunnan muuttuessa opettajankoulutuksen valmentaa opettajia näkemään lapsen taustaa ja sen tuottamia herkkyyksiä entistä enemmän.
Varsinaista koulutuksen inflaatiota Venla Bernelius ei tunnista.
– Siitä kyllä puhutaan paljon ja se on esillä mediassa, mutta en tunne tutkimusta, joka vahvistaisi ilmiön.
Hän itse uskoo, että koulutus kannattaa ja kantaa. Niin se on kantanut häntäkin, laman lasta, joka on epäillyt omia mahdollisuuksiaan.
– En ole pitänyt koulutusta minään hyvän elämän pääsylippuna. Se on kuitenkin parantanut mahdollisuuksia uida elämässä eteenpäin.
Bernelius muistuttaa, että koulutuksen arvo on paljon muutakin kuin tutkintoja ja euroja. Hänelle sivistys on jollain lailla elämän tarkoitus.
– Siihen liittyy inhimillinen hyvyys, jota koulutus jalostaa pohtimaan.