“Kymmenen vuotta sitten suoritin äidinkielenopettajan pedagogisia opintoja Helsingin yliopistossa. Aamut kuluivat yliopistolla, iltapäivät puolipäiväisenä tuntiopettajana ammattikoulussa. Suomen Pisa-tulokset olivat jo kääntyneet laskuun.
Opettajankoulutuslaitoksella puhuimme kirjallisuuskasvatuksesta ja kirjoittajan oman äänen opettamisesta. Amiksessa oltiin perusaisoissa.
Opetin peruskoulun käyneille nuorille, milloin tulee iso alkukirjain ja mitä henkilötietolomakkeessa kysytyt ”lähiomainen” ja ”postitoimipaikka” tarkoittavat.
Gradussani tutkin ysiluokkalaisten heikoksi arvioituja kirjoituksia, mutta sain aikaan vain puutelistan.
Kymmenisen vuotta myöhemmin valmistuneessa väitöskirjassani etsin vastausta kysymykseen, miksi osalla nuorista osaaminen on mitä on.
Väitöstutkimukseni menetelmä on etnografia. Vietin lukuvuoden 2018-19 kahden eteläsuomalaisen koulun ysiluokalla tarkoituksena nähdä maailma niin kuin oppilaat sen näkevät.
Kouluun mennessäni olin kiinnostunut lukutaidon heikkenemisestä yleensä. Lopulta tutkimus tarkentui luokan takariviin.
Oppilaita luokissa oli yhteensä nelisenkymmentä, joista takariviksi kutsumaani joukkoon valikoitui yhdeksän.
Takarivissä oppilaiden keskinäinen kontrolli oli tiukkaa – ja käänteistä koulun virallisille pyrkimyksille. Jos yksi takariviläisistä ryhtyisi lukemaan, muidenkin olisi siihen ryhdyttävä.
Yhteinen etu vaatii, että kaikki tekevät mahdollisimman vähän.
Takarivin tekstikäytäntöjä leimasi tinkimätön johdonmukaisuus. Pitkän tekstin sijaan kirjoitettiin diaesitys, romaanin lukemisen sijaan katsottiin elokuva tai ainakin sen traileri. Kirjoittamisen sijaan napattiin valokuva kaverin muistiinpanoista.
Opettajat ovat kommentoineet tuloksiani ahkerasti somessa. On kysytty, miksei takariviä yksikertaisesti hajoteta istumajärjestystä muuttamalla.
Entä kertooko myönteisessä valossa esittelemäni pakkopääoman käsite kovien arvojen suosimisesta?
Tutkimuksessani takarivi ei tarkoita fyysistä etäisyyttä opettajaan vaan etäisyyttä koulun päämääriin.
Takarivissä on kyse jäsenyyksistä, nuorisokulttuureista, ryhmäprosesseista ja ystävyyksistä. Siksi takarivi säilyy, vaikka opettaja hajottaisi sen ympäri luokkaa.
Väitän myös, että takarivi ryhtyy töihin vasta pakon edessä.
Pakolla en kuitenkaan tarkoita opettajan vallan lisäämistä tai koulukurin koventamista. Pakkoon tarvitaan pakkopääomaa, ja sitä on eniten opettajilla, jotka ovat reiluja ja lämpimiä oppilaita kohtaan.
Olennaista pakkopääomassa on, että oppilaat hyväksyvät sen. Takariviläisetkin sallivat riman nostamisen korkeammalle ja myös yltävät parempiin suorituksiin, jos suoritusten vaatijalla on heidän luottamuksensa.
Pakkopääoma ei ole syntymälahja. Nimesin ominaisuuden pääomaksi juuri siksi, että pääomaa voi kartuttaa tai hukata. Sen määrä voi vaihdella samallakin opettajalla tilanteesta toiseen.
Luulen jokaisen opettajan tunnistavan tilanteita, joissa pääomaa on enemmän kuin toisissa.
Esimerkiksi se vaikuttaa, kuinka tärkeänä opettaja itse pitää sillä hetkellä opettamaansa asiaa. Myös jatkuva kiireen tuntu haittaa luottamuksen kehittymistä. ”
Mistä on kyse?
Apurahapäätöksiä odotteleva Leea Lakka aikoo jatkaa takarivin tutkimista. Hänen mielestään syyt lukutaidon heikkenemiseen piilevät yhteiskunnan rakenteissa.