Eivät ideat ole uusia, mutta se on uutta, että nyt hallituksella on voimaa viedä niitä läpi.

Näin tiivistää viime aikojen työmarkkinamyllerryksen Suomen Kuvalehden pitkäaikainen politiikan toimittaja Tuomo Lappalainen.

Suomalaisia työmarkkinoita jo 1980-luvulta seurannut Lappalainen sanoo, että meneillään on jopa historiallinen tilanne. Eikä hän ole arvioineen yksin.

– Vaikuttaa siltä, että yksi aikakausi konsensus-Suomen historiassa alkaa olla ohi, toteaa sosiologian emeritusprofessori Harri Melin.

Jotkut ovat luonnehtineet tilannetta työmarkkinoiden järjestelmämuutokseksi tai ainakin sellaisen vakavasti otettavaksi yritykseksi.

Mitä oikein on meneillään ja mitä muutokset tarkoittavat työntekijöille?

 

Vanhat ideat alkoivat kipinöidä vuosi sitten, viikkoa ennen juhannusta.

Oli perjantai. Kello viideltä iltapäivällä julkaistiin Petteri Orpon (kok) hallituksen hallitusohjelma nimetään Vahva ja välittävä Suomi.

Palkansaajajärjestöt ottivat ohjelman vastaan tyrmistyneinä.

Hallitus kääntää selän työelämän kehittämiselle yhteistyössä, kommentoitiin keskusjärjestö Akavasta. Ennennäkemättömän tyly palkansaajille, kuului puolestaan SAK:n tuomio.

Työmarkkinapolitiikan näkökulmasta hallitusohjelman toimet ovatkin järeitä. Ohjelma sisältää lukuisia kohtia, jotka heikentävät työntekijän asemaa.

Osa iskuista on suunnattu suoraan ammattiliittoja kohti. Samalla hallitus haluaa voimistaa omaa rooliaan työmarkkinoilla.

Etiäisen uudesta tahtipuikon heiluttajasta lausui Orpo Helsingin Sanomissa jo kesällä 2015, jolloin hän toimi sisäministerinä: ”Jos ei yhdessä pystytä sopimaan, niin hallituksen on pakko toimia. Suomen tilanne on hyvin vakava.”

Tuolloin alkutaipaleellaan olivat Juha Sipilän (kesk) hallitus ja neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta.

Hallitus patisti työntekijä- ja työnantajajärjestöt neuvottelemaan asioista, joiden lopputulokselle se oli antanut tiukat vaatimukset.

Vuoden vääntämisen jälkeen syntyi kilpailukykysopimus eli kiky. Sen lomarahaleikkurit ja ylimääräisten kiky-tuntien pakertaminen tulivat tutuiksi opettajillekin.

Palkansaajapuolella ei oltu tyytyväisiä, mutta myös vastapuolella asia jäi kytemään.

Nyt Orpon hallitus ampuu maaliin sitä, mikä Sipilältä jäi piippuun.

 

 

Opetusalan ammattilaisille nykyisen hallitusohjelman työelämäkirjaukset sisältävät pitkän listan heikennyksiä.

Ne voi jakaa karkeasti työehtojen ja työttömyysturvan heikennyksiin sekä puuttumiseen ammattiliittojen toimintaan, kuten lakko-oikeuteen ja sopimisvapauteen.

Työrauhalain uudistukset hallitus ehti jo toteuttaa omaksi ja työnantajien suojaksi pikavauhtia – ne tulivat voimaan toukokuussa.

Lisäksi hallitus suunnittelee esimerkiksi lakimuutosta, joka tekisi ensimmäisestä sairauspäivästä palkattoman.

Monessa virka- ja työehtosopimuksessa on omat sairauslomaa koskevat määräyksensä, joita laki ei suoraan muuttaisi. Mutta miten mahtaa käydä tulevissa sopimusneuvotteluissa? Joudutaanko jostain luopumaan, jotta ensimmäinen sairauspäivä pysyisi palkallisena?

Määräaikaisia opettajia ei puolestaan ilahduta, että enintään vuoden mittaista määräaikaista työsopimusta ei tarvitsisi jatkossa lainkaan perustella. Muutos on valmistelussa tämän syksyn aikana.

 

Osa iskuista on suunnattu suoraan ammattiliittoja kohti.

 

Julkisten alojen liitoille yksi vastenmielisimmistä heikennyksistä on vientimalli.

Siinä julkisen sektorin palkankorotukset sidottaisiin lainsäädännöllä vientialojen korotustasoon. Hallitusohjelmassa lähtökohtana on, että jatkossa valtakunnansovittelija tai sovittelulautakunta eivät voisi antaa sovintoesityksiä, jotka ylittäisivät vientialojen neuvottelemat yleisen linjan palkankorotukset.

Yksi syy vientimallin taustalla on trauma, jonka hallitus ja esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK saivat kunta-alojen vuoden 2022 palkkaratkaisusta. Siinä kunta-alalle ja hyvinvointialueille sovittiin palkkaohjelma, jossa palkankorotukset ovat vientialoja suuremmat useiden vuosien ajan.

Hallituksen nyt ajamassa mallissa viennin palkankorotustaso voisi kylläkin ylittyä, jos palkansaajat ja työnantajat sellaisesta keskinäisissä sopimusneuvotteluissaan päättävät.

Voisikohan se onnistua Kunta- ja hyvinvointityönantajien KT:n kanssa, onhan sekin ottanut lakiin säädettävään vientimalliin selkeästi torjuvan kannan? KT:n kanssa OAJ neuvottelee jäsentensä suurimman sopimuksen OVTES:n.

Hyvään tahtoon voi uskoa, jos tahtoo. Mikään ei kuitenkaan estäisi KT:takaan viemästä palkkakiistoja sovittelijalle, jonka kädet olisivat lain nojalla sidotut.

 

Ay-liikkeessä ei ole jääty odottelemaan kutsua sopimiskulttuurin hautajaisiin.

Liitoissa on jo vuoden verran mietitty, miten hallituksen aloittamassa uudessa tilanteessa toimitaan. Heikennyksiä on vastustettu niin mielenilmauksin kuin lakoillakin.

Osa sovitteli suuhunsa jopa sanaa yleislakko, vaikka sellaista ei ole Suomessa järjestetty lähes 70 vuoteen.

Hallitusohjelma on kuitenkin rakennettu siinä mielessä taitavasti, että yksi mullistus koskee enemmän yksiä ja toinen järistys toisia.

Lakkokeväänä työnantajan leiristä voitiinkin seurata, kuinka vastapuoli kiisteli keskenään.

SAK:n liittojen talvella ja keväällä järjestämät lakot sulkivat satamat. Sadattuhannet työntekijät pysyivät poissa työpaikoiltaan.

OAJ järjesti tammikuussa päivän mittaisen lakon pääkaupunkiseudun varhaiskasvatuksessa ja Valot päälle! -mielenilmauksen marraskuussa.

 

Ymmärsimme, että hallitus ei tule lakkojenkaan avulla perääntymään. Tämä kävi ilmi keskusteluissa muun muassa pääministerin ja työministerin kanssa, OAJ:n puheenjohtaja Katarina Murto sanoo.

OAJ toi esiin työelämäheikennysten sietämättömyyden mutta korosti samalla neuvotteluhalukkuutta. Järjestö olisi halunnut neuvotella etenkin työmarkkinamallista, mutta SAK halusi samassa yhteydessä käsitellä kaikkia muitakin heikennyksiä.

– Siinä se linjaero tuli, strategiat olivat erilaisia, sanoo Murto.

OAJ:lle vientimalli on yksi kriittisimmistä kysymyksistä. SAK:lle se ei ole ollut niin tärkeä, mitä Murto sanoo ihmettelevänsä. Myös SAK:ssa on naisvaltaisia julkisten palvelualojen liittoja.

– Meidän jäsentemme näkökulmasta lakiin säädettävä vientimalli tarkoittaisi sitä, että jatkossa olisi erittäin vaikeaa saada ratkaisuja, joissa opetus- ja tutkimusalan palkkojen jälkeenjääneisyyttä pystyttäisiin korjaamaan.

OAJ haluaa neuvotella palkoista itsenäisesti: ilman poliittista ohjausta ja lain rajoituksia.

– Lakiin vietynä vientimalli vaikeuttaisi neuvotteluja suuresti. Emme hyväksy sitä, että poliitikot puuttuvat palkkaneuvotteluihin tai että vientialat määrittävät automaattisen palkankorotuskaton.

SAK:laisen Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto ei kuulosta kovinkaan leppyneeltä hallitusta kohtaan.

Palkansaajajärjestöjen erimielisyyksiä hän ei enää halua korostaa mutta toivoo, että solidaarisuutta löytyisi joskus enemmän.

Aallon mukaan tällä hetkellä joidenkin liittojen jäsenten tilanne heikkenee enemmän kuin toisten.

– Sellainen historiattomuus ei ole toivottavaa, jossa ei nähdä, mitä me olemme saavuttaneet palkansaajaosapuolten yhteistyössä.

Ammattiliittojen erot tulevat meneillään olevassa myllerryksessä aiempaa selvemmin esiin, Aalto sanoo.

– Meille esimerkiksi työttömyysturva on iso asia. Teollisuudessa tilanteet voivat muuttua nopeasti. Tänään yritykset voivat palkata lisää väkeä ja huomenna irtisanoa.

Sekä Aallon että Murron mukaan hallitus iskee nyt voimalla säröjä työmarkkinakentälle.

 

Hallituksen esikuvat vaikkapa Ruotsissa tai Tanskassa eivät toimi aina niin kuin hallitus uskoo – tai uskottelee.

 

”Kiitos luottamuksesta! Työ työmarkkinoiden uudistamiseksi pohjoismaisen mallin mukaiseksi alkaa hallitusohjelman pohjalta ja toivottavasti hyvässä yhteistyössä työelämäosapuolten kanssa.”

Näin kirjoitti vastavalittu työministeri Arto Satonen (kok) viestipalvelu X:ssä 18. kesäkuuta 2023.

Satosen viesti ei ole vanhentunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Hyvä yhteistyö on näyttäytynyt jättimäisinä lakkoina. Myös hallituksen ajaman työmarkkinamallin pohjoismaisuutta on kyseenalaistettu.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksen tutkija Ilkka Kärrylä tarkasteli hallituksen työmarkkinatoimien pohjoismaisuutta raportissaan Pohjoismainen malli ja sen neljä poikkeusta.

Kärrylä tutki hallituksen yhdeksää keskeistä työelämäreformia ja osoitti, että yhdessä Pohjoismaassa vastaavia on samaan aikaan voimassa vain 2–4.

Kriitikot ovatkin sanoneet, että hallitus on poiminut malliinsa pohjoismaisia esimerkkejä kuin rusinoita pullasta – sieltä, mistä heikennys on ollut saatavilla. Lopputuloksena syntyy oma, työntekijän kannalta Pohjoismaiden ikävin malli.

Myös Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksen yliopistotutkija Paul Jonker-Hoffrén on tutkinut suomalaista työmarkkinakenttää, sen ulkomaisia verrokkeja ja esimerkiksi erilaisten työllisyystoimien toimivuutta.

Hän sanoo, etteivät hallituksen esikuvat vaikkapa Ruotsissa tai Tanskassa toimi aina niin kuin hallitus uskoo – tai uskottelee.

Jonker-Hoffrén nostaa esimerkiksi Tanskan, jonka sanotaan olevan mallimaa työmarkkinoiden joustavuudessa. Hänen mukaansa monilla aloilla malli ei toimi.

– Yhtä lailla järkevältä voi kuulostaa Ruotsin vientimalli, mutta ei pidä unohtaa, että heidän järjestelmässään samalla sovitaan monista muistakin asioista kuin palkankorotuksen rajasta.

Ruotsin malli toimii ehkä siksikin, että siitä on sovittu yhdessä työntekijöiden ja työnantajien välillä, Jonker-Hoffrén lisää.

Eikä Ruotsin teollisuuden ja elinkeinojen rakennetta edes voi kovin suoraan verrata Suomeen.

 

Satosen ministeripestin kiitosviestistä on kulunut reilu vuosi.

Nyt hän vahvistaa Opettaja-lehden haastattelussa oma-aloitteisesti, että hallitus haluaa nousta kuskin paikalle työmarkkinoiden isojen linjojen vetäjänä. Aivan kuten Petteri Orpo halusi vuonna 2015.

Työnantajien ja palkansaajien keskusjärjestöjen muodostama kolmikantainen päätöksenteko ei ole Satosen mielestä toiminut vuosikymmeniin.

Ministerin mukaan kansainvälisen kaupan ja globaalin kilpailun maailmassa poliitikkojen on tehtävä ne muutokset, joihin kolmikanta ei ole kyennyt.

– Ja se muuttuu nyt. Yhdelläkään osapuolella ei ole veto-oikeutta siihen, mitä tehdään. Ei EK:lla, SAK:lla, Akavalla eikä yrittäjillä.

 

Historiallinen järjestelmämuutos – sellaistako hallitus nyt tosiaan yrittää? Sitä voi arvioida työmarkkinoita pitkään seuranneiden tutkijoiden ja tarkkailijoiden kanssa.

– On tämä aika kattava lista, sanoo keväällä Suomen Kuvalehdestä eläkkeelle jäänyt Tuomo Lappalainen.

Listalla Lappalainen tarkoittaa työnantajapuolen tavoiteohjelmaa, jota hallitus näyttää vievän käytäntöön kokonaisuudessaan. Mutta ideat, kuten sanottua, eivät ne uusia ole.

Vertailukohtina Lappalainen muistelee 1990-luvun laman aikaista työnantajien vaatimuslistaa, joka palkansaajapuolella nimettiin ”työnantajien saatanallisiksi säkeiksi”. Toinen yhtä mittavan uudistuksen yritys oli keskustapuolueen työreformi vuoden 1999 vaaleissa.

Ero nykytilanteeseen on kuitenkin se, että edellä mainittuja tavoitteita ei koskaan viety kokonaisuutena käytäntöön.

Samalta jatkumolta löytyy Sipilän hallituksen kilpailukykysopimuskin. Lappalaisen mielestä kikystä kuitenkin puuttui periaatteellinen järjestelmänmuutoksen elementti.

Emeritusprofessori Harri Melinin mielestä muutos on merkittävä kahdesta syystä.

– Ensinnäkin hallitus tulee nyt selkeästi työmarkkinaosapuoleksi. Se pyrkii toimillaan puuttumaan nykyaikaisen kapitalistisen yhteiskunnan perustana olevan sopimusoikeuden perusteisiin.

Toinen poikkeuksellinen seikka on Melinin mukaan se, kuinka hallitusohjelmaan otettiin ainoastaan työnantajapuolen työmarkkinapolitiikkaa ja tavoitteita.

Tällä työnantajien toivelistalla on Melinin mukaan ikää ainakin 30 vuotta.

– Ay-liikettä kuultiin, mutta sen viestit menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, hän toteaa viime hallitusneuvotteluista.

Hallituksen voimakas väliintulo työmarkkinoille tuskin oli kokonaisuuden kannalta viisas ratkaisu, pohtii Paul Jonker-Hoffrén.

Hänen mielestään palkansaajien ja työnantajien välistä neuvottelutasapainoa ollaan muuttamassa valtavasti.

– Nämä ovat hallitukselta ideologisia valintoja, ja niissä näkyy varsinkin kokoomuksen ja sen tukijoiden näkemys taloudesta.

 

Ay-liikettä kuultiin, mutta sen viestit menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

 

Suomi on elinkeinorakenteeltaan palveluyhteiskunta. Palveluissa ja hallinnossa työskentelee 74 prosenttia ja teollisuudessa ja rakentamisessa 21 prosenttia suomalaisista. Julkisella sektorilla työskentelee noin 700 000 ihmistä, kun vientiteollisuuden suoria työpaikkoja on noin puoli miljoonaa ja välillisiä puolet päälle.

Sellaisessa maassa työmarkkinoiden tahtipuikon on ottanut heiluttaakseen yksityisten työnantajien tukema oikeistohallitus.

Mitä tästä ajatellaan äänestyskopeissa?

Melinin mukaan hallituksen toimet eivät vain politisoi työmarkkina- kenttää vaan tekevät sen ennennäkemättömällä tavalla.

– Jos näin käy, niin työmarkkinat ja niihin liittyvät lait ovat läsnä vaaleissa ihan eri tavalla kuin aiemmin ja vaalikaudesta toiseen. Sellainen ei lupaa mitään hyvää Suomen talouskehitykselle ja -kasvulle, toteaa Melin.

 

OAJ ilmoitti elokuussa valmistautuvansa palkkavaaleihin ensi kevään kunta- ja aluevaaleissa, ellei hallitus peru vientimallia tai ota sen valmistelussa aikalisää.

– Sama olisi edessä aikanaan eduskuntavaaleissakin, Murto sanoo.

Hän korostaa, että OAJ ei tätä toivo, eikä se myöskään tee missään olosuhteissa puoluepolitiikkaa. Järjestö haluaa kyllä vaikuttaa päättäjiin ja kaikkiin puolueisiin.

– Meille on aivan yksi ja sama, millainen hallitus Suomessa on, kun ajamme jäsentemme etua. Meille on tärkeää pitää hyvät ja toimivat suhteet kaikkiin poliittisiin päättäjiin. Näin voimme onnistua sekä koulutuspolitiikan että työmarkkinakysymysten vaikuttamistyössä.

Hallituksen kokoonpanon sijaan kulloinenkin hallitusohjelma vaikuttaa OAJ:n toimiin, Murto sanoo.

Järjestö pyrkii vaikuttamaan hallitusohjelman sisältöön ja sen toteuttamiseen joka tilanteessa.

– Pelkän reagoinnin sijaan meidän on ennakoitava, millaisia keikahduksia kulloinenkin hallitusohjelma aiheuttaa.

 

Historia ei välttämättä lopu Suomen työmarkkinoilta jatkossakaan.

Huhut kolmikannan kuolemasta ovat äänekkäitä, mutta mistä sitä tietää, jos jokin kehityskulku tai kriisi saisi vanhan instituution pomppaamaan haudastaan.

Monien mielestä julkisessa keskustelussa lietsotaan vastakkainasettelua. Melinin mukaan siitä on saanut osansa työmarkkinapolitiikkakin.

Suomen vahvuutena on hänen mukaansa ollut institutionaalinen luottamus työmarkkinaosapuolten välillä.

– Vanhoja luottamussuhteita nakerretaan tolkuttomalla tavalla. On kuultu sellaisia ulostuloja ja kielenkäyttöä, jotka vaikeuttavat yhteisen sävelen löytymistä.

Voidaanko jatkuvaan nahisteluun joskus kyllästyä, jopa niin, että sopimisen kulttuuri taas vahvistuu?

Se riippuu siitäkin, miten nuoremmat polvet ottavat työmarkkinat hoitaakseen. Työmarkkinajärjestöissä toimii jo nyt yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät ole marinoituneet kolmikannan tupakansavuisissa neuvottelukabineteissa.