Tässä lukukauden lopuksi tiukka tunnustus: olen surkea opettaja.
En esimerkiksi tiedä, mikä on ”L6”. Hepreaa ovat muutkin L:t, samoin S:t ja T:t.
Opetan myös peruskoulussa, joten minun pitäisi olla jyvällä siitä, että kyseessä ovat ”laaja-alainen osaaminen”, ”tavoitteisiin liittyvät sisältöalueet” ja ”tavoitteet”. Ne on ristiintaulukoitu massiiviseen matriisiin opetuksen perustaksi: S2-4, L7, T9…
Tuloksena on niin kryptinen koodiryteikkö, että sen perusteella en saa tolkkua, mitä pitäisi opettaa.
Eipä avaudu arviointikaan. Myös sen pohjana on hämmentävä himmeli loputtomine laatikoineen. Minulle ei valkene, miten sitä sovelletaan. Ja millä ajalla.
En edes ymmärrä, miksi pitäisi herkeämättä arvioida kaikkea mahdollista – ja mahdotonta. Mitä järkeä on lisätä rutkasti työkuormaa ja siinä sivussa kasvattaa nuorista ahdistuneita itsensätarkkailijoita? Miltä meistä tuntuisi työntekijöinä, jos tekemisiämme koko ajan arvioitaisiin?
Lista jatkuu. Tämä kelvoton opettaja ei tajua, miksi kaiken on oltava ”osaamista”. Eniten tökkii ”hyvinvointiosaaminen”. Ainakin omat oppiaineeni, sellaiset kuin filosofia ja elämänkatsomustieto, tähtäävät ennemmin sivistykseen ja viisauteen kuin kapeanoloiseen osaamiseen.
Kun Opetushallitus vielä valistaa, että hyvinvointiosaaminen synnyttää omistajuutta oman paikkansa rakentamiseen, tunnen itseni hyvin pieneksi. Ei, ei synny minun päässäni osaamisen rakentajuuden omistajuutta, tuskin edes osaamiskyvykkyyksiä.
Mitä jos perustettaisiin HUOK?
En käsitä oman alani retoriikkaa, en siitä kajastavaa arvomaailmaa, en ilmeisesti yhtään mitään. Tai korkeintaan sen, että kaltaiseni ymmärrysrajoitteisen opettajan ja hallinnon välille on revennyt leveä railo.
Huokaus. Taitaisi olla vertaistuen paikka. Mitä jos perustettaisiin Huonojen opettajien kerho, lyhenne HUOK?
Liittyä saa, jos äly ei riitä hallintoportaan innovaatioihin ja ne tuntuvat enimmäkseen arkea kuormittavalta kiusanteolta.
Arno Kotro on lukion opettaja ja Opetusalan eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja.