Pääsykokeiden tulos oli tyrmäävä pettymys. Minua ei valittu.
Sillä hetkellä olin lopullisen varma siitä, että haluan opettajaksi.
Seuraavana vuonna pääsin aloittamaan opinnot. Olin tavattoman onnellinen ja ylpeä.
Pääsisin tekemään tärkeintä mahdollista työtä: rakentamaan tulevaisuutta yhdessä lasten ja nuorten kanssa.
Minulle ei riittänyt elämän päämääräksi rahan, omaisuuden tai kuuluisuuden hankkiminen. Halusin tehdä työtä, jolla on tarkoitus.
En taida olla vielä aikuinen.
Filosofi Gert Biestan mukaan kasvatuksen peruskysymys on: “Onko se, mitä haluan, todella haluamisen arvoista?”
Kysymyksen äärellä emme ajattele vain välitöntä tyydytystä vaan koko elämäämme, jonka pituutta emme voi tietää. Onni on tässä hetkessä mutta myös kaukana edessä. Kasvaminen on elämän mittainen matka. Se on elämä itse.
Tätä kasvatuksen peruskysymystä opetellaan pohtimaan kolmella tasolla: henkilökohtaisella, sosiaalis-poliittisella ja planetaarisella.
Ensinnäkin opin kysymään, tulenko onnelliseksi, jos saan vaikkapa uuden auton, puhelimen tai puolison. Toiseksi opin pohtimaan, miten halujeni täyttymys vaikuttaa elämääni yhdessä muiden kanssa.
Kolmanneksi alan ymmärtää, miten halujeni toteuttaminen vahvistaa tai heikentää elämän edellytyksiä tällä planeetalla. Miten tämä langan- ohut biosfääri rispaantuu, kun kulutan ja matkustan?
Näihin kysymyksiin vastaaminen on Biestan mukaan aikuiseksi kasvamista.
Kaikki me isot ihmiset emme ole kasvaneet aikuisiksi. Joskus nuo pienet ihmiset pienissä kehoissaan ja pienine haluineen ovat aikuisempia kuin me isot ihmiset isoissa kehoissamme suurine haluinemme.
Olen opetellut vastaamaan Biestan kysymyksiin kymmenen vuotta luokanopettajana, sitten kymmenen vuotta opettajankouluttajana ja sen jälkeen professorina. En taida olla vielä aikuinen.
Joskus luennolla olen esitellyt itseni, että totta puhuen olen ammatiltani opettaja – ja ylpeä siitä. Mutta se tarkoittaa, että olen oppija. En tahdo olla se, joka puhuu, mutta voin toivoa, että elämä puhuu kauttani.