Miika Nousiaisen kirjassa Pintaremontti on pätkä, jossa kolmen lapsen yksinhuoltaja Markus syyttelee itseään huonosta isyydestä.
Hän stressaa ja joutuu tämän tästä toteamaan porstuansa lyhyyden. Tulee karjuttua tilanteissa, joissa pitäisi olla ystävällinen ja jakaa rakkautta.
Muitakin vastuksia on. Kaikki, mikä voi tulehtua, tulehtuu. Korvat, kurkunpäät, keuhkoputket, umpisuolet ja ihmissuhteet.
Päiväkoti on Markukselle suorastaan pelastusrengas. Hän ihastelee kasvatuksen ammattilaisia, jotka tuntuvat korjaavan kaiken sen, missä hän itse on epäonnistunut.
Päiväkoti on Markukselle suorastaan pelastusrengas.
Erään kerran Markus istuu pikku-Helminsä kanssa päiväkodin vasu-keskustelussa. Käydään läpi tavoitteita ja painopisteitä.
Markus on vaikuttunut. Näillä täällä on vissi suunnitelma, kun taas minä en ole osannut suunnitella tai tukea yhtikäs mitään. Noo, ehkä vauvan kaulaa joskus.
Sitten hän havahtuu opettajan puheeseen Helmistä. Tytöllä menee loistavasti. ”Näkee, että teillä on kotona rakastava ilmapiiri.”
”Kai minä olen joskus lapsia kehunutkin”, takeltelee Markus. ”Vaikka välillä tulee kyllä huudettua.”
”Sekin on normaalia”, sanoo opettaja. ”On tärkeää osata näyttää tunteensa. Juuri tunteiden ilmaisussa meilläkin on yksi painopiste täällä.”
Rakastava ilmapiiri. Sanoiko opettaja todella niin, vai kuvittelinko vain, pohtii Markus taluttaessaan Helmiä kotiin. Häntä hymyilyttää. Liikuttaakin.
Pintaremontti palasi mieleeni törmättyäni uutisiin vanhemmuuden suorittamisesta, kuulemma ihan uupumukseen saakka.
Täydellisen vanhemmuuden varustelukierteeseen joutuneelle mikään hoiva ei ole tarpeeksi hyvää eikä mikään ruoka tarpeeksi terveellistä. Mikään harrastus ei ole tarpeeksi kehittävää, eikä yksikään haalari ole tarpeeksi trendikäs.
Kyllä tämä opettajille tuttua on. Aina on niitä, jotka vetävät överit. Heitä on kasvattajissakin.
Markuksen esimerkki osoittaa, ettemme me vanhempina kykene täydellisyyteen.
Selvärajainen, maidontuoksuinen ja armollinen arki tarjoaa riittävän perustan kasvulle.