On järkevää, että pikkulapsilla ei ole älypuhelinta. Kuulostaa ihan viisaalta, että koulutunnilla ei käytetä kännyköitä. Mutta onko puhelimeen kiinni kasvaminen ongelma, jonka voi ratkaista keskittymällä vain lasten ja nuorten ruutuaikojen kauhisteluun?
Sosiaalisen median alustoista vastaavat aikuiset. Lasten älypuhelimet ovat aikuisten hankkimia. Aikuiset keksivät pelit, viestisovellukset, videoiden julkaisualustat.
Ja vielä olennaisin: digitaalisten palveluiden ja sisältöjen sääntely on aikuisten tonttia. En tarkoita ruutuaikaa vaan sitä, asetetaanko digikehittäjille mitään rajoja.
Aika moni meistä ajattelee, että oma ruutuaika on ansaittua, välttämätöntä ja kontrollissa.
Jos puhutaan vain siitä, että lapset räpläävät puhelimiaan ja nuoret mädättävät aivonsa Tiktokissa, siirretään vastuuta pois itseltä.
Kuinka uskottavia digitaalisen hyvinvoinnin lähettiläitä ovat aikuiset, joille kokous on sometuokio? Kuinka hyvä ruutuaikavahti on vanhempi, joka kokkaa, jumppaa ja rentoutuu Instagramin avulla?
Vähän häiritsee sekin, kun kansanedustajat somettavat somen mielenterveysvaikutuksista.
Enemmän haittaa se, että esimerkiksi somepalveluiden kehittäjät eivät ole halukkaita osallistumaan somen vaikutuksista käytäviin julkisiin keskusteluihin.
Aika moni meistä ajattelee, että oma ruutuaika on ansaittua, välttämätöntä ja kontrollissa.
Lounasravintola, bussi, kapakka, eduskuntasalin ministeriaitio. Puhelin kädessä istuvia aikuisia.
Jopa spinningtunnilla pitää pyytää erikseen: puhelimet kiinni. Kaikki eivät tottele. Itselle tuleva viesti on aina tärkein.
Helposti tuntuu siltä, että ensin aivan kaikki digitalisoidaan ja sitten sanotaan, että puhelin pois kädestä.
Myös nuoret hoitavat ystävyyssuhteita ruudulla ja on vähän epäselvää, onko se hyvä vai paheksuttava asia.
Nyt on käymässä niin, että kansallista ruuturiippuvuutta hoidetaan puuttumalla vain lasten puhelimenkäyttöön.
Asiaan tartuttiin, koska aikuiset päättäjät ja äänestäjät somessa halusivat, että joku saisi heidän lapsensa ruutuajan aisoihin.