Istuin sohvalla etäopettamassa, kun se tapahtui taas. Sisäinen ääni houkutti rupattelemaan, mutta ei siitä, mistä oli tarkoitus, vaan sen liepeiltä.
Neljä tuntia lipsahti keskustellessa, tanakasti ”boxin ulkopuolella”. Kaikesta muusta paitsi asiasta. Oli voimaantunut olo.
Mutta vähän myös hävetti. Savolainen sielunmaisemani otti vallan ja toi esiin taikavoimistani suurimman: kun alan puhua savoa, alan ajatella ja toimia savoksi. Asiaan pääseminen on vaikeaa, koska sinne pitää mennä kiertäen.
Koulu(tus) teki paljon tuhotakseen tämän voimapisteen, ja siksi voimaantumisen rinnalla tunnen aina myös häivähdyksen häpeää.
Pihassa ruostuvat autot olivat vain jäävuoren huippu.
Lapsesta alkaen tämä ristiriitainen tunne on kiehtonut minua.
Siihen asti, kun kokemukseni olivat vain itäisiä, kaikki oli toisin. Luulin muun muassa, että kaikilla suomalaisilla lapsilla on yhtä mahtava leikkipaikka kuin itselläni tätini kotipaikassa: hylätty ja ruostunut autonromu vähän vinossa seisovan navetan takana.
Kävi ilmi, että pihassa ruostuvat autot tai niiden puute olivat vain jäävuoren huippu. Suhde kelloon, tyhjännauramiseen ja muihin tärkeisiin asioihin on yhtä lailla sekä näkyvää että erilaista lännessä.
Koulu(tus) ratkaisee nämä ristiriidat luomalla illuusion samanlaisuudesta. Suhtaudumme kuitenkin tähän samanlaisuuteen eri tavoin. Esimerkiksi koulusta ei saa myöhästyä on perussääntö, mutta kaikkialla ja kaikille se ei ole niin tarkkaa. Koulun yleinen tavoite kohtaa näin paikalliskulttuurin juonteet.
Näissä hetkissä syntyvät (tulevat) voiman ja häpeän tunteet. Ja vaikka tuntuisi, että on kiire rientää opetuksessa eteenpäin, pysähtyminen näiden äärelle kannattaa. Jotta voima kasvaisi ja häpeä lievenisi.
Matti Rautiainen on opettajankouluttaja Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.