Sitä keskustelua en unohda. Juttelin lukiota käyvän tyttäreni kanssa hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja sanoin, että ne ehtivät ja saavat muuttua moneen kertaan.
Otin esimerkin läheltä. Kerroin, että itse mietin lukioaikoina oikeustieteelliseen hakemista ja hänen äitinsä taas pyrki lääketieteelliseen.
Näin miten tyttären silmät suurenivat. ”No just! Isästä olisi voinut tulla lakimies ja äidistä lääkäri, mutta teistä tuli kämäsiä opettajia!”
Erityisesti luonnehdinta ”kämänen” nauratti, ja sana juurtui kotikäyttöön. Saanko esittäytyä: ”Lehtori Kämänen!”
Ei tähän hommaan noin vain voi lampsia.
Vakavoidutaan vähän. Uskon, että tytär osui johonkin olennaiseen. Opettajan ammatilla ei ole samaa statusta kuin esimerkiksi juristilla, vaikka molempiin tarvitaan ylempi korkeakoulututkinto.
Suomen Kuvalehden teettämissä ammattien arvostuskyselyissä opettajat kyllä kiilaavat kärkikahinoihin, mutta käytännössä se ei oikein näy.
Viime aikoina olen huomannut, että nuorten toivetyö on enää harvoin opettaja, ja samaa todistavat yliopistojen tilastot.
Ammatin maine pitäisi saada paremmaksi, ja julkinen sana on tässäkin isossa roolissa.
On hyvä, että opettaja-ammatin varjopuolista puhutaan ja etua valvotaan, mutta hallitsevatko ongelmat jo keskustelua liikaa? Onhan tämä nimittäin tavattoman hieno ja palkitseva työ, sitä vain harvoin sanotaan ääneen.
Lisäksi tarvitaan lopultakin opettajarekisteri lujittamaan ammatin professiota ja muistuttamaan, että ei tähän hommaan noin vain voi lampsia.
Pitää minun vähän tytärtäkin näpäyttää. Olin taannoin iäkkään äidinkielenopettajani hautajaisissa, joissa oli mukana muitakin entisiä oppilaita.
Liikuttuneina ja hermostuneina meidän piti kirkossa äkkiä päättää, kuka puhuu arkulla.
Yksi meistä oli käräjäoikeuden tuomari, jolle yritin sälyttää tehtävän, mutta hänpä löi pallon takaisin: ”Sinä olet opettaja, joten osaat puhua ja esiintyä hyvin.”
Kyllä, kun tuli tiukka tilanne, juristi tarvitsi kämästä opettajaa.