Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.
Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan
kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan.
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:
on yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin.
Tämä Tove Janssonin muumeista tuttu runo tuli mieleeni tänään.
Olen jälleen kerran pähkäillyt useamman puhelun verran eri opettajien kanssa opiskelijoiden opetukseen, ohjaukseen ja hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä. Opettajat ovat olleet sekä uransa juuri aloittaneita että kokeneempia konkareita.
Lisäksi olen soitellut oppilaitoksen psykologille, terveydenhoitajalle, kuraattorille ja huoltajille. Viestitellyt opiskelijalle.
Tunnemme opiskelijoiden monenkirjavat elämänvaiheet.
Kaikki me ammatillisessa koulutuksessa työskentelevät tunnemme opiskelijoiden monenkirjavat elämänvaiheet.
Kun tänään keskustelin ammatillisen opettajakollegan kanssa muistelin esimerkkejä opiskelijoista, joiden kanssa yhdessä kaivauduimme peiton alta valoon, ja lopulta kukin heistä valmistui.
Juttelimme myös siitä, miten selvitä opiskelijoiden tarinoiden kanssa, olla sopivasti pehmeä ja sopivasti kova, paapoa pumpulilla ja välittää jämäkästi.
Mitä tehdä silloin, kun tarinat hiipivät yön pimeinä tunteina tajuntaan, pitäen hereillä? Entä silloin, kun opiskelija menettää malttinsa ja paha olo kohdistuu sivullisiin?
Mielestäni työssäjaksamisen kulmakivi on pyyteetön kollegiaalisuus. Se, että kukaan ei jäisi Nyytin tavoin yksin pohtimaan opiskelijan tilannetta, vaan löytäisi omasta työyhteisöstään ne omat mönkiäiset lohduttamaan ja tukemaan.
Marika Okkonen
erityisopetuksen vastuuopettaja, opinto-ohjaaja, psykoterapeutti ja työnohjaaja