Positiivinen pedagogiikka pohjautuu positiiviseen psykologiaan, joka on kerännyt kritiikkiä muun muassa siteistään uusliberaaliin ideologiaan. Tällöin positiivisuuden, onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoitteluun kannustaminen voidaan nähdä pyrkimyksenä legitimoida individualismia korostava yhteiskuntajärjestys.
Positiivisella psykologialla on vahva yhteys talouselämään ja politiikkaan.
Tästä syystä myös positiivista pedagogiikkaa on tarkasteltava kriittisesti. Se ei ole arvovapaa ja viaton ilmiö.
Positiivinen pedagogiikka tuottaa ahtaan psykologisen muotin, johon myös aikuisten on taivuttava. Onko siinä sijaa pessimisteille ja epäilijöille? Eikö jokaisen tulisi tehdä työtä omalla persoonallaan?
Syvällisesti persoonaa ja identiteettiä muuttamaan pyrkiviin menetelmiin tulisi suhtautua varauksella.
Nyt kuitenkin opetushenkilöstö on astumassa uudenlaiseen rooliin eräänlaiseksi elämäntaito- ja hyvinvointivalmentajien joukkioksi.
Voiko ja kannattaako onnellisuutta ja hyvinvointia ylipäätään opettaa?
Voiko ja kannattaako onnellisuutta ja hyvinvointia ylipäätään opettaa? Mielestäni ne syntyvät inhimillisen toiminnan sivutuotteena ja silloin, kun asiat lapsen kasvuympäristössä ovat kunnossa yhteiskunnallisia rakenteita myöten.
Positiivisuus, onnellisuus ja hyvinvointi ovat asettumassa kasvatusta ja koko elämää määrittäviksi imperatiiveiksi. Ne ovat toki tärkeitä ulottuvuuksia ja juuri siksi niistä on käytävä monipuolisempaa keskustelua.
En usko, että juuri positiivinen pedagogiikka on se kultamuna, jota meidän tulee vaalia ja kiillottaa.
Jani Rantanen
varhaiskasvatuksen opettajaopiskelija
Tampere