Tällaisia avunpyyntöjä täynnä on ollut alkutaipaleeni opettajana. Usein vastaus on ollut se, että valitettavasti tilanteissa on selviydyttävä yksin, ketään ei ole auttamaan.
Silloinkin, kun olen saanut apua, se on liian usein muodostunut taakaksi – ollut pois jostakin tai joltakin muulta. Se, mihin apua on tarvittu ei ole mitoituksessa, apua ei kuuluisi tarvita.
Haaveilen alan vaihdosta. Syy on yksinkertaisesti se, että en kykene tekemään työtäni hyvin.
Olen vain yksi ihminen, jolla on kaksi jalkaa, silmää, korvaa ja kättä sekä yksi suu, sydän ja pää.
Opetusalalla yksi sydän ei aina riitä vaan se palaa loppuun. Se on mieletöntä haaskuuta.
Lapset eivät tottele tehokkuusajattelua.
Mahdollisuus tehdä työnsä hyvin lisää hyvinvointia ja motivaatiota sekä todellista ja kestävää tehokkuutta.
Juurisyynä opetusalan työhyvinvointiongelmiin näen juuri tämän: henkilökuntaa on liian vähän.
Lapset tarvitsevat ihmisiä. Aikuisia, joilla on aikaa juuri heille.
Lapsi ei ymmärrä suhdelukuja. Hän ei ymmärrä, miksi hänelle ei riitä syliä, kun hän itkee tai miksi tänäänkään opettaja ei huomannut häntä lainkaan tai miksi opettajalla ei ole aikaa selittää hänelle tehtävää tavalla tai kielellä, jonka hän ymmärtäisi.
Lapset eivät tottele tehokkuusajattelua. On kysymys vain siitä, mihin kulut siirretään korkojen kera.
On selvää, että tiukkoja linjoja riittävästä henkilöstöstä ei voida luoda. Lapsilla on erilaisia tarpeita ja ryhmät ovat erilaisia.
Tässä pitäisikin luottaa opettajien ammattitaitoon. Opettajalla pitäisi olla valta määritellä, kuinka monta avustajaa hän tarvitsee ja minkä kokoinen luokka olisi toimivin.
Työnantajan pitäisi luottaa, ettei kukaan opettaja yritä päästä helpolla vaan ainoastaan hoitaa työnsä laadukkaasti.
Täytyisi muistaa, että opettaja on kasvatusalan asiantuntija, ja että juuri vuorovaikutus on opetuksen ja kasvatuksen keskeisin työväline.
Aloitteleva vakaope
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Haluatko kirjoittaa Opettaja-lehden Tätä mieltä -palstalle? Ohjeet löydät täältä.