Annika koulutti pakolaisleirillä opettajia, jotka asuivat vuotavissa teltoissa – “opin, että asiat järjestyvät”

Kun Annika Nieminen astui lentokoneesta ulos, vastaan tulvahti lämmön ja eksoottisten kasvien tuoksu. Jännitti. Oli heinäkuu 2017, ja Annika oli tullut Ugandaan Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoiseksi. Hän viipyisi vuoden loppuun saakka.

Työn puolesta helsinkiläisen luokanopettajan oli helppo lähteä, sillä sitoumuksia ei ollut: hän on tehnyt määräaikaisuuksia siitä lähtien, kun valmistui vuonna 2013. Myös syksylle 2017 tarjottiin töitä, mutta hän ei ottanut niitä vastaan.

Annika tiesi etukäteen, että tulisi asumaan Ugandan pohjoisosassa Yumbessa, mutta syrjäisestä paikasta ei juuri löytynyt tietoa esimerkiksi netistä. Ajomatka sinne kulki läpi kumpuilevan savannin, jossa elefanttiruoho huojui tuulessa, ja siellä täällä pilkottavat puut tarjosivat suojaa auringon paahteelta.

– Paviaanit hyppivät auton päälle, ja norsut olivat iltalaitumella, Annika kertoo matkasta.

Vastaan tuli paljon pieniä kyliä, joiden jälkeen Yumbe näytti ihan isolta kaupungilta, vaikka sen keskus koostuu yhdestä kylänraitista, parista poikkikadusta ja noin kymmenestä ravintolasta. Koko Yumben alueella asukkaita on satojatuhansia, mukaan lukien Bidibidin pakolaisleirin asukkaat, jotka ovat paenneet sisällissotaa pohjoisesta naapurimaasta Etelä-Sudanista.

Bidibidi oli suuressa roolissa myös Annikan vapaaehtoistyössä, sillä hän koulutti pakolaisleirillä työskenteleviä ugandalaisia ja eteläsudanilaisia opettajia.

Annika toimi vapaaehtoisena kahdessa eri projektissa.

Ensimmäiset kaksi viikkoa hän valmisteli ensi kesänä alkavaa World Teacher -ohjelmaa, jossa hollantilaiset ja suomalaiset opettajat kehittävät opetusta paikallisten opettajien tukena. Ohjelma sijoittuu Ugandan maaseudun kouluihin, ei pakolaisleirille. Valmisteluvaiheeseen kuului muun muassa vierailuja kouluissa ja tapaamisia opetusviranomaisten kanssa.

Suurimman osan ajasta eli viitisen kuukautta Annika toimi Kirkon ulkomaanavun operoimassa projektissa, jossa annetaan täydennyskoulutusta Bidibidin pakolaisleirin opettajille. Koulutuksiin kuului muun muassa toiminnallisten menetelmien ja arvioinnin kehittämistä, mutta niissä käsiteltiin myös opettajien jaksamista ja oppilaiden hyvinvointia.

Jos maaseudun kouluissakin on hankaluutena esimerkiksi suuret ryhmäkoot ja materiaalien puute, pakolaisleirillä ongelmat korostuvat.

– Kun minä menin sinne, koulua käytiin vielä pikaisesti kyhätyissä väliaikaistiloissa. Oli peltikatto, pressuseinät, muutama tuuletusaukko ja yksi liitutaulu.

Opettajat asuivat vuotavissa teltoissa. Annika nimeääkin pakolaisleirin opettajien työn suurimmiksi epäkohdiksi pienen palkan ja huonot olosuhteet.

Lapsia on valtavasti, ja moni heistä puhuu eri kieltä kuin opettaja. Pulaa on kaikesta vihkoista ja kynistä lähtien.

Silti Annika sanoo, että pakolaisleirillä ei tuntunut niin ahdistavalta kuin hän oli etukäteen ajatellut. Luonto oli kyllä karua ja maaperä kovilla liian tehokkaan maanviljelyn vuoksi, mutta monet pakolaiset olivat pystyneet rakentamaan itselleen paikalliseen arkkitehtuuriin solahtavan tiili- tai savimajan.

– Kun näki, että ihmiset olivat tehneet sellaisia taloja kuin mitä heillä todennäköisesti olisi ollut Etelä-Sudanissa, epätoivon keskeltä välittyi toiveikkuus.

Koulurakennukset alkoivat valmistua Annikan visiitin aikana, ja sen jälkeen myös opettajille on ilmeisesti rakennettu paikallisen tyylin mukaisia savimajoja. Annika huomauttaakin, että niin pakolaisleirillä kuin muualla Yumben alueella kehitys on hurjan nopeaa.

Minulla oli aina ristikkolehti mukana sitä varten, että aikataulut eivät pidä.

Lopulta vain pieni osa Annikan päivistä kului Bidibidin pakolaisleirillä: koulutukset veivät kaikkiaan viisi viikonloppua. Enemmän aikaa kului Yumbessa esimerkiksi suunnitteluun, palautteen keräämiseen, raportoimiseen – ja odotteluun.

– Minulla oli aina ristikkolehti mukana sitä varten, että aikataulut eivät pidä paikkaansa, niin kuin harvoin pitivät.

Silti asiat aina järjestyivät. Se oli hänelle iso oppi, josta hän kokee olevan hyötyä myös nykyisessä päivätyössään luokanopettajana Lauttasaaren ala-asteen koulussa Helsingissä: että luottaa asioiden järjestyvän. Se tuo työhön rauhallisuutta.

Vaikka suunnitelmat elivät Ugandassa usein, tekemistä löytyi aina, jos oli aktiivinen ja valmis liikkumaan. Annika osallistui vapaa-ajallaan myös muiden alueella toimivien kansalaisjärjestöjen toimintaan ja pääsi sitä kautta esimerkiksi mukaan vanhempainiltaan ja pitämään työhaastatteluja.

Annika asui samassa isossa talossa toisen suomalaisen vapaaehtoisen ja kuuden paikallisen Kirkon ulkomaanavun työntekijän kanssa. Talo oli uusi ja siisti. Omassa huoneessa oli sänky, hyttysverkko, verhot ja muutama koukku seinällä, yhteisessä keittiössä kaasuliesi kokkailemista varten.

Netti, sähköverkko ja juokseva vesi toimivat epävakaasti. Pimeällä kehotettiin välttämään liikkumista ulkona, etenkin yksin.

– Työ oli niin väsyttävää, että kävin nukkumaan aika aikaisin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Annika teki vapaaehtoistyötä. Pisimpään hän oli toiminut Taksvärkki-järjestössä globaalikasvattajana, yhden lukuvuoden verran.

Myös World Teacher -ohjelma oli ennalta tuttu, sillä hän oli kesällä 2016 pari viikkoa ohjelman vapaaehtoisena Keniassa. Kukin vapaaehtoinen työskenteli kahden paikallisen opettajan kanssa, kummankin kanssa viikon.

Ja vaikka hän palasi vuodenvaiheessa Ugandasta, työ jatkuu. Suomessa vapaaehtoiset sitoutuvat esimerkiksi lisäämään tietoa Opettajat ilman rajoja -verkoston toiminnasta. Kesällä Annika lähtee kolmeksi kuukaudeksi verkoston vapaaehtoistehtäviin Myanmariin.

Annika pitää vapaaehtoistyötä hyvänä mahdollisuutena päästä näkemään opetusalaa uudesta näkökulmasta ja kehittämään ammattitaitoa.

– Meillä on yhä enemmän maahanmuuttajataustaisia oppilaita, joiden kulttuurista opettajat tietävät hyvin vähän, hän huomauttaa.

Opettajat ovat tärkeässä roolissa, kun puhutaan maahanmuuttajien integroitumisesta yhteiskuntaan. Annikaa mietityttää, millaisen arvomaailman maahanmuuttajataustaiset lapset oppivat suomalaisessa koulussa – ja miten se sopii yhteen kodin arvomaailman kanssa. Miten saadaan rakennettua hyvä kasvatuskumppanuus?

Annikan mielestä vapaaehtoistyö antaa hyvää perspektiiviä tällaiseen pohdintaan ja omaan työhön.

– Mutta pitää muistaa lähteä avoimin mielin ja joustavana.