Apua. Se oli luokanopettaja Piia Lehtosen ensimmäinen reaktio kuusi vuotta sitten, kun Riihimäen kaupunki päätti sähköistää kaikki 6.–9.-luokkaisten oppimateriaalit.
Karan koulussa opettavaa Lehtosta muutos pelotti. Ilmoitus digisiirtymästä tuli yllättäen. Hän ei muista saaneensa ennakkokyselyä, jossa opettajien mielipidettä olisi kysytty.
Oppilaat klikkasivat uudet digiopuksensa auki innoissaan. Hankaluudet alkoivat kuitenkin heti ensimmäisenä syksynä.
Siinä missä paperikirja avataan kääntämällä kansilehti, digikirjan ensimmäinen sivun avaamiseen tarvitaan monta työvaihetta.
Puolen vuoden kuluttua osa oppilaista ei vieläkään osannut avata digitaalista tehtäväkirjaa itsenäisesti. Ja koska koneet käynnistyvät eri tahtiin, nopeimmat oppilaat siirtyivät malttamattomina selailemaan nettiä opiskelun sijaan.
Valvonta olikin Lehtosen mukaan haaste, jota hän ei onnistunut selättämään.
– On yksinkertaisesti mahdotonta valvoa, että kaikilla oppilailla on auki oppikirja eikä nettiselain.
Eniten Lehtosta kuitenkin huolestutti, kun yhtäkkiä piti opettaa digimateriaaleilla, vaikka ei niistä itsekään vielä paljoa ymmärtänyt.
Huoli oli ja on monen opettajan jakama.
Abrakadabra, tässä on tietokone!
Tietokoneet vain ilmestyivät kouluihin.
Näin ajattelivat etenkin ne opettajat, joiden kouluihin tehtiin varhaisessa vaiheessa suuria laitehankintoja, kertoo kasvatustieteiden professori Mari-Pauliina Vainikainen.
Tampereen yliopistossa on vuosikymmenen aikana tehty monia arviointihankkeita, joissa on selvitetty digitalisaation vaikutuksia oppimistuloksiin. Vainikainen on ollut johtamassa useaa tällaista tutkimusta. Siksi opettajien potema digiahdistus on hänelle valitettavan tuttua.
– Monille opettajille digisiirtymä oli hyvin konkreettinen ja yhtäkkinen kokemus.
Opettajat olivat tutkimuksen mukaan epävarmoja tietoteknisistä taidoistaan. Kouluissa ja kunnissa ei systemaattisesti perehdytetty laitteiden käyttöön.
Tietokoneiden opetuskäyttö jäi suurelta osin opettajan oman osaamisen ja mielenkiinnon varaan. Tämä johti esimerkiksi siihen, että koronapandemian alkuvaiheessa oppilaat olivat hyvin eriarvoisessa asemassa.
– Sujuva etäopetus riippui siitä, millaiset valmiudet kouluilla oli sen toteutukseen ja millaisia laitteita oli saatavilla, Vainikainen sanoo.
Joissain kouluissa päästiin vasta koronan pakottamana samalle tietotekniselle tasolle kuin osassa kouluja oltiin oltu jo vuosia aiemmin.
Laatua, mutta millä hinnalla?
Digitaalisia oppimateriaaleja alettiin hankkia kouluihin muutama vuosi tietokonehankintojen jälkeen. Digipyörä veivasi sellaista kiekkoa, että perässä eivät pysyneet edes oppimateriaalien kustantajat.
Vauhti näkyi Vainikaisen mukaan joidenkin sähköisten materiaalien heittelehtivässä laadussa. Käytännössä oppilaat opiskelivat digikirjoista, jotka olisivat sisältönsä puolesta aivan hyvin voineet olla paperisia.
Ennen uusia laite- tai ohjelmistohankintoja pitäisi Vainikaisen mukaan aina selvittää kunnolla, mitä niillä aiotaan tehdä. Ettei kävisi niin, että innostutaan uudesta teknologiasta ja käyttötarkoitusta ihmetellään vasta jälkikäteen.
Painetun oppimateriaalin osuus peruskouluissa oli viime vuonna 85 prosenttia ja digitaalisen 15 prosenttia. Suomen kustannusyhdistyksen tilasto kertoo oppimateriaalien vuosimyynnin osuuden.
Lukiossa luvut kellahtavat toisin päin: digimateriaalin osuus oli 87 prosenttia, painetun 13. Lukion opetus- suunnitelman perusteet ohjaavat opiskelijoita hyödyntämään digitaalisia opiskeluympäristöjä, oppimateriaaleja ja työvälineitä. Ylioppilaskirjoitukset ovat olleet kokonaan sähköiset keväästä 2019 alkaen.
Digi on myös muuta kuin oppimateriaaleja. Se on koodauksen ymmärtämistä, 3d:tä, vr-ympäristöjä, monenlaista esimerkiksi käsitöihin liittyvää teknologiaa. Opettajaa se tukee esimerkiksi tuntisuunnittelussa, kokeiden tekemisessä, teh- tävänannoissa ja niiden palautuksessa.
Kuka tai mikä digiloikkaan ajoi vai ilmestyivätkö tietokoneet kouluihin todella yhdessä yössä? Minne asti oli määrä hypätä?
Kysytään asiaa kasvatustieteen professorilta Kalle Juutilta Helsingin yliopistosta. Hän on tutkinut koulujen digisiirtymää neljännesvuosisadan ajan.
Miten pitkälle tässä pitää loikata?
”Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy”, laulavat Matti ja Teppo. Samaa voisi hyräillä myös Juuti tutkiessaan opetuksen digitaalisuutta. Ja kuten tutkijat yleensäkin, hän tarkastelee tutkimusaihettaan laajakulmalinssillä.
Juutin mielestä mitään varsinaista digiloikkaa ei edes ole otettu.
Terminä digiloikka näyttäytyi mediaotsikoissa ensimmäisiä kertoja viime vuosikymmenellä Juha Sipilän hallituskaudella. Digitalisaation ujuttaminen joka niemeen, notkohon ja saarelmaan oli tuolloin yksi hallituksen kärkitavoitteista.
Digitaitojen edistämistä nostettiin esiin syksyllä 2016 voimaan tulleissa perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa. Niihin on esimerkiksi kirjattu, että jo alkuopetuksessa tutustuttaisiin ohjelmoinnin alkeisiin.
Sipilän levittämä digitaalisuuden ilosanoma näyttäytyy Juutille vain yhtenä askeleena. Hänen mukaansa suomalainen koulu on kulkenut koko 200-vuotisen historiansa ajan teknologian polkua. Ja nyt on vuorossa digitaalinen teknologia.
Jo Suomen ensimmäisessä maalaiskansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnössä vuodelta 1920 on havaittavissa digitalisuutta enteilevät, haparoivat ensiaskeleet.
Komitean puheenjohtaja, professori ja Suomalaisen puolueen ja myöhemmin Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustaja Mikael Soininen hahmotteli, mitä mahdollisuuksia teknologian kehittyminen toisi opetukseen.
Mietinnössä korostui oppilaan aktiivinen ja itsenäinen toiminta sekä laitteiden ja havainnollistamisvälineiden monipuolinen käyttö.
– Soininen komiteoineen toivoi seinälle heijastettavien kuvien tekniikan kehittymistä, Juuti selventää.
Ilman opettajia näin isoja päätöksiä ei pidä tehdä.
Opetustaulut ja heijastettavat kuvat havainnollistavat opiskeltavia asioita paremmin kuin liitutaulu. Samoin pitäisi Juutin mielestä suhtautua digitaalisiin oppimateriaaleihin.
– Sähköistä kirjaa tulisi suosia niissä tapauksissa, joissa se toimii opetusmielessä paremmin kuin paperinen.
Samoilla linjoilla on OAJ:n koulutuspolitiikan päällikkö Jaakko Salo.
Hänen mielestään on edesvastuutonta julistautua kirjattomaksi kouluksi, jos kokonaisuutta ei ole mietitty kunnolla.
– Digitalisaatioon liittyy ehdottomasti mahdollisuuksia, ja niitä halutaan edistää, mutta ei millä hinnalla tahansa.
Jos kouluissa päätetään digikirjoihin siirtymisestä, ovat opettajat Salon mukaan avainasemassa. Ilman opettajia näin isoja päätöksiä ei pidä tehdä.
– Digiaskel on liian iso, jos digistä tulee itseisarvo.
Salon mielestä oppikirjoista pitäisi tehdä digitaalisia vain pedagogisista syistä.
Aina sama kaava
Vaikka kirjojen sähköistämiselle olisikin pedagogisia syitä, ne pitäisi ottaa käyttöön vähitellen. Näin Kalle Juuti asian näkee.
Yhtäkkinen siirtymä esimerkiksi perinteisestä kirjasta sähköiseen voi ahdistaa, jos digikirja on tuntematon kapistus. Kyse on siis oppimisen lisäksi opettajien ja oppilaiden hyvinvoinnista.
Ihannetilanteessa teknologinen innovaatio leviää ensin yhteiskunnassa, mistä se pikkuhiljaa siirtyy kouluun ja opetukseen. Tällöin keksinnöt vaikuttavat koulupäivään vasta vuosikymmenten kuluttua niiden synnystä.
Kun vanhasta teknologiasta siirrytään uuteen, siirtymävaiheessa on Juutin mukaan aina sama ilmiö.
– Uutta teknologiaa ei osata vielä hyödyntää, vaan sitä käytetään vanhan tapaan.
Esimerkiksi ensimmäisillä koulujen tietokoneilla lähinnä kirjoitettiin ja piirrettiin. Nyt digikirjoja käytetään samoin kuin paperisia sisaruksiaan.
Suomalaisen koulun historiasta löytyy lähes jokaiselta vuosikymmeneltä jokin uusi teknologia, jonka käyttöönotto on edennyt samalla kaavalla.
Merkittävimpiä ja ensimmäisiä oli Juutin arvion mukaan – rummunpäristyksiä – lyijykynä. Se mullisti opetusta ratkaisevasti.
Lyijykynää edeltäneellä pullomustekynällä kirjoittaminen vaati alleen pulpetin, ja siten se sitoi oppilaat luokkahuoneisiin. Lyijykynällä voi kirjoittaa vaikka pihalla. Se korvasi mustekynän suomalaisissa kouluissa 1950-luvulla.
Älypuhelin, oppituntien kohottaja vai häirikkö?
Juuti rinnastaa lyijykynän ja älypuhelimet. Molemmat mahdollistavat luokkahuoneen ulkopuolella opiskelemisen ja havaintojen kirjaamisen.
Juuti toivoo, että kännykkää – oppilaan omaa tai koulun laitetta – hyödynnettäisiin peruskoulussa nykyistä monipuolisemmin.
– Lähes jokaisella suomalaisella on taskuissa tällainen ihmeellinen laite, jolla päästään sekunnissa tutkimaan maailman eri kolkkia.
Älypuhelimien sovellusvalikoimasta löytyy mittanauhaa, kompassia ja vatupassia, internetin ihmeellisestä maailmasta puhumattakaan.
Älypuhelimen askelia opintiellä jarruttavat kuitenkin sen haitat.
Ensi syksynä astuu voimaan perusopetuslain muutos, jonka mukaan puhelinta saa käyttää oppitunnilla vain opetustarkoituksessa. Muu- ten puhelimia voi käyttää vain opettajan erityisluvalla, esimerkiksi opiskelun tukena tai oman terveyden hoidossa.
Laki on saanut Juutin miettimään, missä lapset oppivat laitteiden käytön säätelyä ja niiden hyödyntämistä oppimisessa.
– On hieman nurinkurista, että koulussa oltaisiin jossain muusta yhteiskunnasta erillisessä kuplassa.
Emmehän me kuplaan halua sulkeutua, mutta muutamiin kysymyksiin pitäisi saada vastauksia, ennen kuin älypuhelinta sovitellaan laajempaan opetuskäyttöön.
Kysymyksiä ovat: Mikä kännykän pedagoginen käyttötarkoitus olisi? Miten se palvelisi opetusta? Miten yhdenvertaisuus laitehankinnoissa toteutuisi?
Näin ajattelee OAJ:n koulutuspolitiikan johtaja Nina Lahtinen.
Hän pitää kännykän käyttöä rajoittavaa lakimuutosta hyvänä, sillä se tuo kouluihin selkeät pelisäännöt. Tällä hetkellä koulupäivää sekoittavat nuorten omat älylaitteet, joiden käyttö on oppitunneilla usein hallitsematonta.
Lahtinen toivoo, että kuten sähköisten oppimateriaalien käytössä, myös tässä asiassa kuunneltaisiin herkällä korvalla opettajia.
Riihimäki otti digiaskeleen taaksepäin
Ja Riihimäellä kuunneltiin. Kuuden vuoden kokeilujakson jälkeen on otettu pieni digiaskel taaksepäin. Oppilaat saivat jälleen käyttöönsä paperisia oppikirjoja.
Päätöstä edelsi laaja selvitystyö, jossa oli mukana muun muassa neuropsykologian erikoispsykologi Minna Peltopuro.
Noin 2 000 opettajaa, oppilasta ja huoltajaa sekä yläkoulujen henkilöstöä vastasi kyselyyn digimateriaalien toimivuudesta.
Opetuspäällikkö Outi Ervasti kertoo, että koululaisten vapaa-ajalla kasvanut ruutuaika sai digitaaliset oppimateriaalit tuntumaan kuormittavilta.
Kakusta haluttiin kuitenkin poimia kirsikat. Opettajilta saatujen palautteiden perusteella paperikirjat palautettiin vieraisiin kieliin ja matematiikkaan. Sähköisiksi jäivät esimerkiksi kutosluokalla ympäristöopin ja historian materiaalit.
– Joissain aineissa digikirja voi toimia paremmin kuin paperikirja, mutta parhaiten ne toimivat yhdessä, Piia Lehtonen sanoo.
Kun kaikki opetus oli digitaalisen materiaalin varassa, oli siinä Lehtosen mielestä hyviäkin puolia.
Hän ajattelee toimineensa eräänlaisena lennonjohtajana valvoessaan tehtävien edistymistä omalta näytöltään.
Luokasta ei enää kuulu, että ei jaksa kirjoittaa.
Yhdellä vilkaisulla hän havaitsi, jos suurin osa oppilaista teki esimerkiksi saman virheen. Silloin hän pysäytti opetuksen ja kävi tehtävän läpi kerralla kaikkien kanssa.
– Pidin siitä, että näin yhdeltä katsomalta tietokoneeni ruudulta, missä kukin oppilas oli menossa tehtävissään.
Lehtosen mukaan kokonaan digitaalisesta ajanjaksosta oli sekin hyöty, että oppilaat ovat innostuneet käsin kirjoittamisesta. Toisin oli vielä kuusi vuotta sitten.
– Luokasta ei enää kuulu, että ei jaksa kirjoittaa.
Riihimäellä puntaroidaan jatkuvasti, miten digitaalista ja fyysistä oppimisympäristöä kannattaisi yhdistää. Kaupunki haluaa myös olla digioppimisen edelläkävijä.
Tekoäly on sysännyt koulut ottamaan seuraavaa digiaskelta. Outi Ervasti kertoo, että kaupunki tarjoaa parhaillaan opettajille tekoälykoulutusta. Lehtonenkin aikoo siihen osallistua.
– Ennen kuin voin opettaa tekoälyn käyttöä oppilaille, haluan tietää siitä itse paljon enemmän, Lehtonen sanoo.
Hänen mukaansa tekoälyn heijastuksia on nähtävillä jo peruskoulussa.
– Useimmat äidinkielenopettajat osaavat jo tunnistaa tekoälyllä kirjoitetut tekstit.
Hän suhtautuu tekoälyyn skeptisellä uteliaisuudella.
– Pelottaa, mutta näen sen kuitenkin mahdollisuutena.
Tekoäly pölähti samaan aikaan yhteiskuntaan ja kouluun
Mahdollisuus tekoäly onkin, ja tulevaisuudessa tärkeä oppimismenetelmä. Näin ajattelee Haaga-Helian ammatillisen opettajakorkeakoulun lehtori ja opettajien tekoälykouluttaja Piia Kiikeri.
Hän on pohtinut jo 25 vuoden ajan, miten tekoäly ja digitalisaatio otettaisiin laajemmin osaksi peruskoulun opetusta. Kiikeri on osa tiimiä, jossa opettajia koulutetaan hyödyntämään tekoälyä käytännössä.
Digiloikan Kiikeri näkee pidempänä ajanjaksona, jossa on havaittavissa isompia ja pienempiä digipyrähdyksiä.
Tekoäly on hänen mukaansa historiallisesti merkittävä, koska se pölähti samaan aikaan yhteiskuntaan ja kouluun. Esimerkiksi Microsoftin Chat GPT tuli vapaaseen käyttöön kolme vuotta sitten. Yhtäkkiä sen avulla kirjoitettiin esseitä ja ratkottiin kotitehtäviä.
Kiikeri ei ole lainkaan yllättynyt, että tekoäly hirvittää opettajia. Se pakottaa heidät muuttamaan tehtävänantoa ja kokeita.
Hän ei ole huolissaan, että oppilaat tekisivät kotitehtäviään tekoälyn avulla. Hänen mielestään tilanne ei juurikaan eroa siitä, että isoveli tekisi pikkuveljen kotitehtävät. Lunttaamista ja tehtävien kopioimista on ollut aina.
Teknologian kehitys haastaa miettimään, mitä koulussa pitäisi opettaa.
Taklataan tekoäly suullisilla kokeilla
Kalle Juuti puolestaan kehottaa miettimään, onko koe hyvä oppimisen arvioinnin väline, jos sen voi ratkaista tekoälyllä.
Hänen mukaansa tiedon sisäistäminen ja asian ymmärtäminen ei tapahdu kopioimalla vastauksia toisilta.
– Teknologian kehitys haastaa miettimään, mitä koulussa pitäisi opettaa, Juuti sanoo.
Juuti ottaisi ensihätään opettajankoulutuksessa käyttöön suullisia tenttejä, joissa tekoälyn avulla ei voi oikoa. Suulliset kokeet voisivat siirtyä siten myös peruskouluihin.
Juutin visiossa opiskelijat osallistuisivat luennolle, tekisivät muistiinpanoja ja työskentelisivät aktiivisesti opiskeltavan asian äärellä. Sitten he osoittaisivat suullisessa kokeessa, miten hyvin he osaavat viestiä ja perustella asioita. Suullisessa kokeessa opiskelija näyttäisi ymmärtääkö hän asian vai ei.
Juutin mukaan opettajat hyötyisivät suullisista kokeista myös työssään.
– Opettajan työssä ei ole aina aikaa selvitellä ja etsiä tietoa. Yllättävissä tilanteissa valinnat ja päätökset tulee tehdä heti. Tulevathan kysymykset vaikka vanhempainilloissakin yllättäen.
Korona sekoitti pakan
Palataan vielä koronaan. Pandemia heilautti maailmanjärjestystä, koska se katkaisi teknologisen kehityksen luontaisen rytmin.
Teknologiset valmiudet etäopiskelulle olivat olleet olemassa jo vuosikymmeniä, mutta teknologiaan siirtymis- ja sopeutumisvaiheet olivat vielä pahasti kesken.
Alussa mainittujen tutkimusten mukaan osa opettajista tunsi, että tietokoneet olivat tulleet kouluihin yhdessä yössä. Miltä heistä mahtoi tuntua, jos lähiopetuksesta siirryttiin etään oikeasti yhdessä yössä?
Pandemian huipun aikana pöytään iskettiin vielä tekoälykin. Pitäisikö sekin nyt olla opettajalla hallussa?
Ei, Piia Kiikeri lohduttaa.
Hän suhtautuu armollisesti kaikkiin opettajiin, jotka eivät tunne tekoälyä omakseen. Vielä viisi vuotta sitten lähes kaikkialla opittiin lähinä eikä etäopetusta edes mietitty.
Silti hän kannustaa opettajia kiinnostumaan viimeistään nyt digitaalisuudesta ja tekoälystä ja vaatimaan niistä lisäkoulutusta.
Kiikeri toivoo, että tekoälyn suhteen ei jarrutella liikaa, sillä opetus ei saisi jäädä jälkeen muusta yhteiskunnasta.
– Tekoäly on tullut jäädäkseen.