Hiukset putoilivat ja opettaja itki matkalla töihin – sitten hän löysi ainekset ilmastotoivoon

Ensin alkoi epämääräinen kaiherrus. Ilmastonmuutos. Ylikuluttaminen. Yksilökeskeisyys. Ympäristö.

– Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Enhän minä osaa tuoda näitä asioita opetukseen, helsinkiläinen kuvataideopettaja Sanni Virtanen ajatteli.

Viime syksynä ilmastonmuutospaneeli IPCC:n raportin jälkeen tuntui kuin eri porukat riitelisivät siitä, miten pitäisi pelata, vaikka koko pelilauta oli liekeissä.

Ahdistus syveni kännykän uutisvirtaa selatessa. Kokonaan nukuttu yö oli harvinaisuus, hiukset alkoivat pudota, ja Virtanen itki aamuisin matkalla töihin Ruusuvuoren yläkouluun Vantaalle.

Helsinkiläisen Perhon Liiketalousopiston myynnin ja markkinoinnin lehtori Mirjami Lehikoinen havahtui ajattelemaan ilmastonmuutosta lastensa kautta. Millainen tulevaisuus heillä olisi edessään?

Huoli veti etsimään, mutta myös välttelemään tietoa. Töissä Lehikoinen opetti, miten ihmiset saadaan kuluttamaan enemmän. Hän oli peloissaan ja vihainen: miksi emme tee mitään? Jopa alan vaihto kävi mielessä.

Kuvataideopettaja Henrika Ylirisku paneutui jatko-opinnoissaan joitakin vuosia sitten ympäristöaiheisiin ja -filosofioihin. Mitä syvällisemmin hän niitä ymmärsi, sitä tukalammaksi oma olo kävi.

– Oli tuskastuttavaa tajuta, että nämä eivät ole vain järjestelmän, vaan ajattelumallien ja arvojen ongelmia. Hävetti ja tunsin syyllisyyttä. Miten olin voinut olla niin sokea?

Lopulta hän kulki ruokakaupan hyllyjen välissä lukemassa pakkausten valmistusaineluetteloita ja mietti, miten epäinhimillisesti mikäkin on tuotettu. Sisällä oli käynnissä hidas räjähdys. Teki mieli huutaa ääneen: ettekö te tajua?! Samalla tuntui, että eihän asiantuntijalla saa olla tällaisia tunteita.

– Kotona lapset kiukuttelivat kasvisruoasta ja puoliso piti tuskailuani saarnaamisena. Oma ilo alkoi kadota, maailma muuttua näköalattomaksi. Tunsin olevani jumissa.

Ylirisku alkoi tietoisesti käsitellä ja sanoittaa tunteitaan.

– Laajensin myös aikaperspektiiviäni ja yritin katsoa maailman kompleksisuutta kauempaa. Siinä auttoi esimerkiksi Alan Weismanin kirja Maailma ilman meitä.

Dystopiat, kuten Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit, avasivat vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Eläinten älykkyys ja tunteikkuus Sininen Planeetta II -dokumentissa ilahdutti ja tarjosi paikan keskustella toisten kanssa ongelmallisesta ihmiskeskeisyydestä.

Ryhmäteatterin Farmi ja muut ihmisen kriisiytynyttä luontosuhdetta käsittelevät esitykset antoivat lohtua. Teatterissa surun ja luopumisen kokemuksista tuli yhteisiä.

– Ryhdyin kirkastamaan näkyäni ja toimintamahdollisuuksiani niin yksityiselämässäni kuin työssäni opettajana, tutkijana ja kuvataidekasvattajien kouluttajanakin, kertoo Ylirisku, joka viimeistelee ympäristötaidekasvatuksen väitöskirjaa ja toimii kuvataidekasvatuksen tuntiopettajana Aalto-yliopistossa.

Hän alkoi kehittää kursseja, jotka tarjoaisivat opiskelijoille taiteellisia ja pedagogisia välineitä ympäristöaiheiden tutkimiseen ja niihin liittyvien kokemusten ja tunteiden käsittelyyn.

– Opiskelijat pohtivat paljon sekä ilmastonmuutosta että muita ympäristöhaasteita. Pedagoginen tavoitteeni on, että he kokisivat omaavansa riittävästi tietoa, kyvykkyyttä ja rohkeutta käsitellä niitä omassa työssään.

– Koen roolini tulevaisuuden opettajien kouluttajana äärimmäisen mielekkääksi. Taidekasvattajia tarvitaan luomaan monialaisia, kriittisiä ja uudenlaisia käytäntöjä, Ylirisku visioi.

Mirjami Lehikoinen, Henrika Ylirisku ja Sanni Virtanen näkevät opettajissa paljon potentiaalia ilmastotoivon kasvattamiseen. Potentiaali pitäisi saada käyttöön.

Mirjami Lehikoista helpotti ajatus: teen sen minkä pystyn ja yritän innostaa muita mukaan. Hän alkoi muuttaa kulutustottumuksiaan ja puhua vastuullisesta elämäntavasta sosiaalisessa mediassa.

– Aluksi kasvisruokaan siirtyminen ja lentämisestä luopuminen tuntui vaikealta, mutta nyt saan iloa siitä, että opin korjaamaan vaatteita tai onnistun keksimään uusia, lihattomia ruokia, hän kuvailee.

Työpaikalla Lehikoinen hakeutui kestävän kehityksen ryhmään ja oli mukana hakemassa oppilaitokselle Okka-säätiön sertifikaattia. Hakuprosessi muutti koulun toimintatapoja.

– Opimme huomioimaan kestävän kehityksen esimerkiksi opetuksessa, yhteistyökumppanien valinnassa, hankkeissa ja tehtävissä.

Omassa opetuksessaan hän alkoi painottaa opetussuunnitelmasta löytyviä, vastuullisuuteen liittyviä asioita.

– Tutkinnon osiin kirjatut kestävän kehityksen tavoitteet ovat kuitenkin liian epämääräisiä ja niitä on liian vähän, Lehikoinen toteaa.

– Opetan myös liiketoiminnan tutkintoon kuuluvaa kestävän kehityksen kurssia, mutta se on vaivainen yksi opintopiste. Haluaisin tehdä enemmän.

Sanni Virtanen lopetti uutisten selaamisen kännykästä ja luki sen sijaan Panu Pihkalan Päin helvettiä -kirjan ympäristöahdistuksesta.

– Päätin, että tiedän jo tarpeeksi. Minun ei tarvitse tietää kaikkea taloudesta tai kaasumolekyyleistä. Sen sijaan lähdin liikkeelle siitä, mikä on itselleni luontaista, eli opettamisesta, hän kertoo.

Pihkala kirjoitti kollektiivisesta hiljaisuudesta. Se syntyy, kun ihmiset alkavat yhdessä vaieta asiasta, josta on liian vaikea puhua.

– Vaikeneminen ei ole kenenkään syy, niin vain käy. Oli vapauttavaa tajuta, että hiljaisuus työyhteisössä ei välttämättä tarkoita sitä, että kaikki tietävät mutta kukaan ei välitä. Päinvastoin.

Virtanen alkoi varovasti tunnustellen sivuta ilmastoaiheita ja kuulostella arvokeskusteluja opettajainhuoneen kahvipöydässä. Samaan aikaan hän kehitteli ajatusta monialaisesta, ilmastonmuutokseen pureutuvasta Radikaali toivo -valinnaisainepaketista, jossa olisi mukana tieto, tunne ja toiminta.

– Radikaali toivo on aktiivista toimintaa paremman maailman hyväksi, vaikka onnistumisesta ei ole varmuutta. Sekin löytyi Pihkalan kirjasta.

Kun Virtanen oli miettinyt rakenteet, resurssit ja aikataulut sekä pohtinut perusteellisesti koulun arvomaailmaa ja toimintakulttuuria, hän pyysi rehtorilta luvan ja esitteli idean muille.

Mukaan suunnitteluun ilmoittautui saman tien viisitoista opettajaa.

Virtanen näkee, että niin ilmastonmuutoksesta huolestuneissa opettajissa kuin niissä opettajissa, jotka eivät ole huolissaan, on valtavasti potentiaalia ratkaisujen etsimiseen.

– Tarvitsemme yhteistä ajattelua, systeemiälyä, jotta voimme pohtia käsillä olevaa kriisiä riittävän monelta kantilta. Emme kuitenkaan yllä siihen järjestelmässä, joka pohjaa opettajan palkkaa myöten ainekohtaisen opsin toteuttamiseen, Virtanen pohtii.

Mirjami Lehikoinen muistuttaa, että haasteena ovat myös opettajien jaksaminen ja työkuorma. Kun töitä on liikaa, on pakko keskittyä pakollisiin tehtäviin.

– Opettajille pitää varata työaikaa, joka on sidottu opetuksen kehittämiseen yhdessä kollegoiden kanssa, yhteistyösuhteiden luomiseen koulun ulkopuolelle ja oman ympäristöosaamisen kehittämiseen.

Virtasen mielestä koulun roolia pitäisi punnita kriittisesti. Opettajille voisi antaa tilaa unelmoida siitä, mihin suuntaan ihmisyyttä ja sivistystä pitäisi muokata.

– Minkälaisia tietoja ja taitoja ihmiset tässä hetkessä tarvitsevat? Minkälaista maailmaa koulu rakentaa?

– Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse vain ilmakehän vaan myös ihmisyyden muutoksista, ja se on koulun ydinaluetta. Meillä on käsissämme koko nuoriso – on kahjoa, että koulun ääni ei kuulu ilmastonmuutoskeskustelussa, Virtanen pohtii.

Kaikki kolme tuntevat olevansa edelleen käymistilassa, matkalla. Ylirisku kertoo tarvitsevansa paljon liikuntaa, jotta prosessi pysyy käynnissä. Sanni Virtanen työstää mielessä pyöriviä ajatuksenpätkiä kirjoittamalla, nykyään myös omaan blogiin.

– Vaikka meillä kolmella on erilaisia keinoja ilmastoahdistuksen hallintaan, tulee fiilis, että ahdistus vähenee, kun saa muut mukaan toimintaan, Mirjami Lehikoinen havainnoi.

– Se antaa uskoa, että asioita voi oikeasti muuttaa, ja lisää tunnetta työn merkityksellisyydestä.

Henrika Ylirisku painottaa, että ympäristöahdistus ei ole sairaus eikä medikalisoitava tila, vaan kasvavan tietoisuuden kautta syntyvä kriisi, kun ihminen alkaa hahmottaa omaa suhdettaan ympäristöön.

– Se on kutsu muutokseen, hän sanoo.

– Voisiko kuluttavasta elämäntavasta luopuminen ollakin uuden alku? Lehikoinen kysyy.