Inkluusion pulmat tuovat opettajille riittämättömyyden tunteita: ”Näemme koko ajan sitä, että oikea-aikainen tuki puuttuu”

Silmät on pitänyt ummistaa ja korvat tulpata, ellei ole huomannut julkista keskustelua oppimisen tukeen ja inkluusioon liittyvistä hankaluuksista kouluissa.

Mediassa on julkaistu harva se päivä uutisia ja mielipidekirjoituksia, joissa opettajat kertovat kuormittumisesta ja uupumuksesta siksi, että resursseja inkluusion kunnolliselle järjestämiselle ei ole.

Suuren helsinkiläiskoulun kolmasluokkalaiset tuskin tietävät tuosta keskustelusta mitään, vaikka uutiset jo kiinnostavatkin.

– Ai miksi ette? Meneekö juttu Iltasanomiin tai Mtv-uutisiin? kysyy poika kuullessaan, että tällä kertaa emme tee juttua niinkään oppilaista.

– Erikan perhe on päässyt kerran lehteen. Oikeaan lehteen! kertoo eräs tyttö.

Vaimeasta pulinasta erottuu numeroita, sillä meneillään on matikantunti. Tehtäviä ratkotaan, ja luokanopettaja kiertelee oppilaiden luona. Erästä poikakaksikkoa kiinnostaa kuvaajan kamera, jonka ääniä he ryhtyvät matkimaan.

Luokka on vahvasti inklusiivinen. Suuri osa oppilaista tarvitsee jotakin kolmiportaisen tuen muodoista: yleistä, tehostettua tai erityistä tukea.

Yhdenkin oppitunnin aikana voi havaita kaikenlaista. Innokas poika ratkea onnelliseen hymyyn, kun oikein menneen laskun lisäksi hän osaa vastata opettajalle, että miinuslaskun toinen nimi on erotus.

Yhdellä tytöllä näyttää olevan vaikeuksia pysyä paikoillaan. Hän pelaa ilveily- ja kuiskimispeliä luokassa joka suuntaan. Sitten hän suutahtaa ja lähtee arvaamatta ulos luokasta, niin että ovi paukahtaa.

Yksi poika vaikuttaa vetäytyvältä ja vähän uniseltakin. Toinen tietää, että puuväri on kynä – mutta mikä ihme on tehtävässä mainittava puuvärisarja? Se selitetään hänelle.

Kymmeniä ahaa-elämyksiä. Jonkin verran yleistä, lapsekasta sekoilua. Pari kappaletta pienen ihmisen suuria tunteenpurkauksia.

Maailman paras peruskoulu puksuttaa jykevästi raiteillaan.

Keskustelu muita enemmän tukea tarvitsevien oppilaiden integroimisesta yleisopetuksen luokkiin on vellonut jo pitkään, mutta viime aikoina se on kärjistynyt. Kovimmillaan tuen puutteesta puhutaan erityisoppilaiden heitteillejättönä ja toisaalta tilanteina, joissa haastavammat oppilaat vievät opettajalta kaiken huomion.

– Totta kai olemme seuranneet keskustelua, erityisluokanopettaja Inka sanoo.

Hänelle keskusteluista on tullut tunne, että aina ei ehkä tiedetä, mistä puhutaan, kun puhutaan inkluusiosta.

– Valitaan jyrkästi puoli, musta tai valkoinen, vaikka välissä on monta harmaan sävyä. Inkluusio on sitten hyvä tai huono, vaikka oikeasti onnistuminen riippuu paljon kunkin koulun johtamisosaamisesta.

Mediassa opettajat ovat esittäneet inkluusion kritiikkiä usein nimimerkeillä. Tässäkään jutussa koulun nimeä ei mainita ja helsinkiläiskoulun opettajien ja rehtorin sekä yhden muun opettajan nimet on muutettu.

Perusteluna ovat lapset, joiden tuen tarpeista ulkopuolisten ei tarvitse pystyä päättelemään tämän jutun avulla mitään. Sen verran voi todeta, että tämä koulu kuuluu siihen 39 prosenttiin helsinkiläiskouluista, jotka saavat kaupungin myöntämää positiivisen diskriminaarion määrärahaa. Rahaa myönnetään keskimääräistä haastavammilla alueilla toimiville kouluille syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Opettajat toivovat parempia mahdollisuuksia joustavien opetusjärjestelyjen toteuttamiseen.

Inkan tapaan luokanopettaja Sanna korostaa, ettei inkluusio ole hänestä automaattisesti huono asia. Hän on kokenut sekä ikäviä että iloisia yllätyksiä.

Sannalla on esimerkiksi oppilas, joka tuli ensimmäisellä luokalla hänen ryhmäänsä, koska ei saanut pienryhmäpaikkaa. Psykologisten tutkimusten perusteella oppilaalla oli hyvin suuria kielellisen oppimisen vaikeuksia.

– Luin ne paperit, ja ajattelin, että tästä ei tule yhtään mitään. Mutta nyt hän on kolmannella, ja olen purkanut häneltä jo tehostetunkin tuen! Hän on aivan oikeassa paikassa, ja oli hänen onnensa, ettei hän saanut sitä pienryhmäpaikkaa, Sanna kertoo.

Yksi onnistuminen ei valitettavasti kuvaa tuen järjestämisen sujumista kuin yhden tapauksen verran. Sanna kertoo toisesta oppilaastaan, jolle hän kahden vuoden ajan yritti saada paikkaa pienryhmästä.

– Tilaa ei ollut ja hän ei pienryhmään päässyt. Tällä hetkelläkään, kolmasluokkalaisena, tämä oppilas ei ole saavuttanut edes kaikkia ekaluokan tavoitteita.

Hapuilu tuen järjestämisessä johtuu paitsi yksilöllisten tarpeiden kirjosta, myös siitä, että kukin kunta toteuttaa inkluusiota tavallaan. Yhdet lisäävät kaasua purkamalla erityisluokkia ja pienryhmiä. Toiset taas peruuttavat perustamalla lakkauttamiaan ryhmiä uudelleen.

Siinä määrin suunta on selvä, että vuonna 2010 päivitetyn perusopetuslain jälkeen erityiskoulujen määrä on pudonnut 118 koulusta 73:een. Erityisluokkien ja -opettajien määrät vaihtelevat kunnittain.

Vaihtelu on suurta, koska päättäjät sen toistaiseksi sallivat.

– Näin on varmasti siksikin, ettei missään ole määritelty riittävän selkeästi, mitä oikeastaan tarkoittaa riittävä tuki, luokanopettaja Kaisa tiivistää.

Kaisa työskentelee Sannan työparina. Heidän luokkatilansa ovat vierekkäin.

Rehtori Mirja sanoo, että ensi syksynä koulu palkkaa lisää laaja-alaisia erityisopettajia, ja opettajien työskentelyä tiimipareina lisätään. Se on reagointia ja uusi kokeiltava linja, joka tosin tarkoittaa, että resurssiopettajia vähennetään.

– Osaamme täällä miettiä joustavia keinoja yhdessä sydämellä työtään tekevän henkilökunnan kanssa. Yritämme lisätä näitä vaihtoehtoja ilman, että lapset varsinaisesti huomaavat mitään.

Vantaalla viime vuosien suuntauksena on ollut pienryhmien purkaminen ja inkluusion lisääminen, kertoo vanhempainvapaalla oleva vantaalaisen yhtenäiskoulun äidinkielenopettaja Jutta Puotiniemi. Hän on siinä ymmärryksessä, että tällä linjalla aiotaan jatkaa.

– Pääongelmana on se, että tuen, jonka oppilas aiemmin pienryhmässä sai, piti tulla integroituun luokkaan oppilaan mukana. Tuki ei ole oppilasta seurannut, ja se turhauttaa, Puotiniemi sanoo.

Olisi myönnettävä, että on olemassa sellaisia opettajan tukea runsaasti tarvitsevia oppilaita, jotka eivät hyödy inkluusiosta toivotulla tavalla.

Hän antaa esimerkin. Eräänäkin vuonna yhdessä opetusryhmässä oli neljä erityisen ja kaksi tehostetun tuen oppilasta ja S2-oppilaat päälle.

– Yhdellä oli suuria oman toiminnan ohjauksen ongelmia. Toinen oli pähkäilevä ja pohti tehtävää puoli tuntia, ellen ollut koko ajan vierellä opastamassa. Kolmas teki nopeasti, mutta kaikki väärin. Neljäs oli yritteliäs ja kyseli paljon, mutta teki paljon virheitä, ellei saanut vastauksia kysymyksiinsä.

Puotiniemeä harmitti tilanne, jossa hän ei kyennyt auttamaan oppilaitaan riittävän hyvin.

– Tuolloin S2-oppilaat sattuivat olemaan melko taitavia, mikä oli onni, sillä heille en ehtinyt antamaan juuri mitään ylimääräistä apua. Erityisen ja tehostetun tuen oppilaita jouduin kohtelemaan oikeastaan samalla tavalla, koska sillä hetkellä minulla ei ollut mahdollisuutta muuhun. Erityisopettaja ei ollut äidinkielen tunnilla mukana.

Puotiniemen mukaan inkluusion vankimpien puolustajien olisi myönnettävä, että on olemassa sellaisia opettajan tukea runsaasti tarvitsevia oppilaita, jotka eivät hyödy inkluusiosta toivotulla tavalla.

Keskisuuressa kaupungissa laaja-alaisena erityisopettajana työskentelevällä Johannalla on 30 vuoden kokemus opettajan työstä. Hän on Jutta Puotiniemen kanssa samaa mieltä siitä, että joillekin oppilaille pienryhmä on ainoa oikea polku.

– Lähikouluperiaate sopii monelle, mutta myös pienryhmää puoltavia haasteita on paljon. Aina puhutaan oppilaan edusta, mutta käytännössä yritetäänkin pakottaa kaikki pärjäämään samoissa raameissa. Miksi? Perheet ja aikuiset ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia. Miksi oppimisen polut eivät saa olla erilaisia? Johanna kysyy.

Hänen mukaansa nykymenolla inkluusio yskii siksikin, että opettajilla ja kouluilla ei ole mahdollisuutta tarjota siitä kuin pintaraapaisu.

– Kolmiportaisessa tuessa on hyvä, että tavoitteet kirjataan yhdessä kodin kanssa. Asiakirjat jäävät kuitenkin vain fraasikokoelmiksi. Suunnitelmiin kirjataan vain pakollinen tieto, ei diagnooseja, lääkityksiä, terapioita tai muita oppimiseen merkittävästi vaikuttavia seikkoja, Johanna kuvailee.

Johannan mukaan rimanalitukset sallitaan, koska riittävää tukea ei ole määritelty tai kirjattu laissa.

– Inkluusiota toteutetaan näennäisesti. Mikään resursseissa ei ole muuttunut, mutta oppilasaines on yhä vaativampaa. Tätä voi kutsua säästöinkluusioksi, jossa erityisen tuen oppilaiden tukiresursseista säästetään ylläpitämällä lähikouluperiaatetta.

Kun tuen järjestämisessä epäonnistutaan, tilanteesta kärsivät paitsi eniten tukea tarvitsevat myös kasin ja kympinkin oppilaat.

Mikä sitten ratkaisuksi?

Johannan katse kääntyy ylimmälle tasolle, sinne, missä lait säädetään ja koulutuksen rahoituksesta päätetään.

– Ei tämä ole vain kuntien vika. Syitä täytyisi lähteä purkamaan ministeriössä. Päättäjille pääkysymykseni on, että mitä Suomi oikeasti haluaa meidän kaikista lapsistamme tulevan.

Jos Jutta Puotiniemi saisi päättää, hän lopettaisi välittömästi pienryhmien lakkauttamiset.

– Sitten lisäisin erityisopettajien määrää. Koulutuksesta leikkaaminen voisi myös pikkuhiljaa riittää.

Parhaat avaimet oppimisen tuen pulmien ratkaisemiseksi ovat parhaillaan hallitusohjelmaa kirjoittavien päättäjien käsissä, sanoo erityisasiantuntija Päivi Lyhykäinen OAJ:stä.

– Perusopetuslakiin tarvittaisiin vahvemmat kirjaukset oppilaan oikeudesta erityisluokkaan, yhtä vahvat kuin ovat oikeudet lähikouluun. Tietenkin tämä edellyttää parannuksia rahoitukseen, jotta erityisopettajia ja erityisluokanopettajia olisi riittävästi, Lyhykäinen sanoo.

Opettajamitoituksen avuksi Lyhykäinen ja OAJ tekisivät kertoimet tehostetun ja erityisen tuen oppilaiden opettajamääriin. Opettajamitoitusta laskettaessa tehostetun tuen ja S2-oppilaiden kerroin olisi 1,5 ja erityisen tuen oppilaan kaksi.

Helsinkiläiskoulun välitunti on lopuillaan. Joku hakkaakin jo ikkunalautaa. Inka koputtaa takaisin ja heristää sormea.

Inka, Kaisa ja Sanna myöntävät, että nykytilanne aiheuttaa heille jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

– Yleisopetuksen luokanopettajana mulla on koko ajan sellainen olo, että teen liian vähän. Kyllähän kasvatustieteen maisterina ja ammattipedagogina tiedän, mitä voisin ja mitä mun pitäisi tehdä. Silti näemme koko ajan sitä, kuinka oppilas ei vain saa tukea oikea-aikaisesti, Sanna sanoo.

He kehuvat oman koulunsa järjestelyjä, mutta mahdollisuuksien rajat tulevat nopeasti vastaan sielläkin.

– Edes meidän loistavassa koulussa ei ole ihan sitä pyörää keksitty, että miten nämä niin sanotut joustavat opetusjärjestelyt voisivat toimia. On paljon onnistumisia, mutta jos ajatellaan koko koulua ykkösestä ysiin, niin ideaalitilanteesta ollaan kaukana, erityisluokanopettaja Inka sanoo.

Se on sääli, sillä Inka uskoo, että paremmilla resursseilla opettajat voisivat tehdä jotakin merkittävää.

– On kouluja, joissa oppimistulokset ovat laskussa. Se on tilanne, jossa meillä olisi mahdollisuus näyttää maailmalle, kuinka me nappasimme kiinni näistä putoavista oppilaista.

Inkan, Kaisan, Sannan, Mirjan ja Johannan nimet on muutettu.