“Tulin ajatuksella, että tämä on toinen ja viimeinen kotimaani” – Irina Pukari pakkasi elämänsä kahteen matkalaukkuun ja muutti Suomeen

Irina Pukari istuu omassa opetusluokassaan Tampereen aikuiskoulutuskeskuksessa ja juttelee sujuvasti suomeksi. Pöydällä on työkaverilta saatu kortti.

Tähän hetkeen tiivistyy unelma, jota kohti Pukari on kulkenut määrätietoisesti yli 16 vuotta. Siitä saakka, kun hän tuli Ukrainasta Suomeen.

– Olen ollut Takkissa kolme vuotta matematiikan tuntiopettajana. Saan tehdä minulle rakasta työtä.

Pukari opettaa matematiikkaa maahanmuuttajille tutkintoon valmistavassa koulutuksessa. Lisäksi hän opettaa sekä suomalaisille että S2-ryhmälle matematiikkaa yhteisinä tutkinnon osina.

– Yritän jakaa opiskelijoiden kanssa matematiikan iloa ja kannustaa heitä, sillä matematiikka ei ole helppoa.

Opiskelijoiden onnistumiset ovat opettajalle palkitsevia.

– Yksi maahanmuuttajaopiskelijoista sanoi, että kotimaassa matematiikka oli vaikeaa ja tylsää, Suomessa se on helppoa ja hauskaa, Pukari kertoo.

Kun Pukari opettaa matematiikkaa valmistavissa ryhmissä, pääasia on suomen kieli. Eri-ikäisistä opiskelijoista joku ei ole käynyt lainkaan koulua, toinen taas on opiskellut esimerkiksi insinööriksi.

Tulin ajatuksella, että tämä on minun toinen ja viimeinen kotimaani.

 

Suomalaisessa matematiikan opiskelussa Pukari kiinnitti ensimmäisenä huomiota värikkäisiin oppikirjoihin ja niiden käytännönläheisiin tehtäviin.

– Käytän kirjoja jopa aikuisten opetuksessa. Tehtävät ovat luovia, ja ne on pantu esille kannustavasti.

Ukrainassa matematiikan opiskelu on Pukarin mukaan vaativampaa ja teoreettisempaa. Harjoitustehtävät ovat vaikeampia. Suomessa opetus on elämänläheistä.

 

Syksyllä 2006 Pukari oli 46-vuotias ja matkalla uuteen kotikaupunkiinsa Tampereelle. Koko siihenastinen elämä oli pakattuna kahteen matkalaukkuun. Taakse jäi 20 vuotta matematiikanopettajana ja vararehtorina Luhanskissa, viisi Odessassa.

– Halusin muutosta, halusin kehittyä. Ukrainassa minulla oli tunne, etten pääse eteenpäin.

Pukari muutti inkerinsuomalaisen isänsä juurille – maahan, johon oli tuntenut vetoa lapsesta saakka. Ukrainassa hän oli opetellut sen verran suomea, että läpäisi kielikokeen ja sai aseman inkerinsuomalaisena paluumuuttajana.

– Tulin ajatuksella, että tämä on minun toinen ja viimeinen kotimaani.

 

Pukari halusi työskennellä matematiikanopettajana, mutta ilman kielitaitoa se ei onnistuisi. Alkoi intohimoinen suomen opiskelu.

– Päivällä kävin TE-toimiston kurssilla ja illalla toisella kurssilla. Taskussa oli aina lista uusia sanoja. Luin niitä metsässä kävellessä ja bussissa.

TE-toimiston virkailija neuvoi hakemaan saman tien rinnastusta opettajan tutkinnolle. Suomalaisen pätevyyden saadakseen Pukari suoritti opettajan pedagogiset opinnot Tampereen yliopistossa.

Samalla hän opiskeli toisten maahanmuuttajien kanssa Suomen kieltä, kulttuuria ja yhteiskuntaa.

– Se antoi pohjan tulevaan. Olin tietoinen, missä maassa asun.

 

Kielikurssin harjoittelusta Kaukajärven koulussa ja työharjoitteluista tamperelaisissa lukioissa karttui sekä kokemusta että kielitaitoa. Ensin vakituisen opettajan apuna, sitten läksykerhon ohjaajana.

Erityisen arvokkaina Pukari pitää työyhteisöistä löytyneitä ystäviä, jotka tutustuttivat hänet suomalaiseen kulttuuriin sekä siihen, miten opetus on Suomessa järjestetty. Ystävät auttoivat myös elämässä muuten.

– Kun lapsenlapseni syntyi Ukrainassa, eikä minulla ollut varaa matkustaa katsomaan häntä, Tampereen yhteiskoulun lukion opettajat keräsivät tarvittavat rahat.

Oltuaan Suomessa muutaman vuoden Pukari huomasi kirjastossa ilmoituksen. Suomen museoliitto etsi maahanmuuttajia hankkeeseen, jossa koulutettiin museo-oppaita. Tehtävänä oli tutustuttaa toisia maahanmuuttajia Tampereen museoihin.

Pukari sai puolen vuoden palkkatukityön.

– Tein draamaopastuksia näyttelyihin. Suunnittelin itse tarinat, hahmot ja puvustuksen. Minulla oli kauhea korostus, mutta rakensin hahmot sen mukaan.

Myöhemmin opastukset jatkuivat keikkatyönä. Jokainen opastuskierros oli askel kohti vankempaa kielitaitoa.

Taskussa oli aina lista uusia sanoja. Luin niitä metsässä kävellessä ja bussissa.

 

Vuonna 2014 Venäjä miehitti Krimin ja venäjämieliset nousivat kapinaan myös Itä-Ukrainassa: Donetskissa, Harkovassa ja Luhanskissa, jossa Pukarin isä eli uuden vaimonsa kanssa.

– Se oli kauhea vuosi! En saanut heihin yhteyttä kahteen kuukauteen. Uutisissa kerrottiin joka päivä räjähdyksistä ja kuolonuhreista Luhanskissa.

Vihdoin Länsi-Ukrainan kautta tuli tieto, että omaiset ovat elossa. Levottomuudet olivat kuitenkin niin kova isku isälle, että hän sairastui vakavasti ja kuoli pari vuotta myöhemmin. Lupaus tulla käymään Suomessa jäi lunastamatta.

– Kun kävin hautajaisissa, ihmiset kulkivat joen yli kiviä pitkin, koska siltoja ei enää ollut, Pukari huokaa.

Viime keväänä hän opasti Venäjän hyökkäyssotaa paenneita ukrainalaisia Suomessa, auttoi heitä löytämään työtä ja veti tutustumiskierroksia kaupungilla.

– Kävelimme Finlaysonin alueelta Hämeenkatua pitkin kirjastolle, josta löytyy esimerkiksi ukrainankielisiä kirjoja ja tietokoneita. Matkalla kerroin kaupungin historiasta.

Hän on luvannut edelleen auttaa tarvittaessa.

 

Kymmenen vuotta. Niin kauan meni, ennen kuin Pukarin kielitaito oli tarpeeksi vahva, että hän saattoi jättää keikkatyön museoissa ja etsiä vakinaista työtä matematiikanopettajana.

– Iän myötä myös voimat alkoivat loppua. En enää jaksanut tanssia ja laulaa, Pukari naurahtaa.

Työllistymistä vaikeutti se, että Suomessa matematiikanopettajalta vaaditaan usein pätevyyttä myös muiden aineiden, kuten fysiikan ja kemian opettamiseen.

Viimein vuonna 2019 tuli toivottu soitto työpaikasta. Paikka löytyi aiempina vuosina luotujen yhteyksien kautta.

Pukari oli suorittanut yrittäjätutkinnon Takkissa vuonna 2012. Muutama vuosi myöhemmin hän oli Tredussa kuntouttavassa työtoiminnassa ja opetti matematiikkaa. Takkin kouluttaja tuli kuuntelemaan opetusta ja lupasi olla yhteydessä, jos heillä olisi tarjota töitä.

Töitä tuli tarjolle, ja Pukari aloitti tuntiopettajana maahanmuuttajien valmistavassa opetuksessa.

Samalla löytyi kaksi uutta yhteisöä: työyhteisö ja Aikuisopettajien liiton paikallisyhdistys, jonka hallituksen varajäseneksi Pukari valittiin viime syksynä.

– Tärkeintä on kannustus ja luottamus. Tunnen itseni tasavertaiseksi jäseneksi ja tervetulleeksi tähän kouluun, työhön ja ammattiliittoon.

Hän on ollut ihmeissään liiton tarjoamasta kulttuuritoiminnasta.

– Juuri sellaista, mitä kaipaan. Ja tammikuun Educa-messut olivat elämys – olen ison perheen jäsen.