”Psykologian opiskelijat päätyvät yleensä kliiniseen työhön. Niin minäkin ajattelin tehdä, mutta toisin kävi.
Psykologiksi valmistuttuani pääsin tutkimusavustajaksi Turun yliopiston Opintokamu-projektiin. Opintokamu on toisen asteen oppilaitoksille suunnattu digitaalinen ohjelma nuorten hyvinvoinnin tukemiseksi.
Samassa ryhmässä työskenteli koulukiusaamiseen perehtyneitä tutkijoita. Käymämme keskustelut saivat minut kiinnostumaan aiheesta myös tutkijana.
Sillä tiellä ollaan.
Miksi koulukiusaamiseen puuttuminen onnistuu silloin, kun se onnistuu? Entä miksi se toisinaan epäonnistuu? Tätä tutkin väitöskirjassani.
Onnistumisella tarkoitan oppilaaseen kohdistuvan kiusaamisen selvittämistä ja jälkiseurantaa, jonka tuloksena kiusaaminen loppuu kokonaan.
Hyödynsin tutkimuksessani muun muassa kyselyaineistoa, joka oli kerätty kiusaamisen vastaista Kiva koulu -ohjelmaa toteuttavista kouluista vuosina 2011–2016. Näiden vuosien aikana yli 800 000 oppilasta 2 107 peruskoulusta vastasi kyselyyn. Vastaajat olivat vuosiluokilla 3–9.
Oppilaista seitsemisen prosenttia raportoi olleensa koulun aikuisen kanssa selvittämiskeskustelussa siksi, että oli tullut kiusatuksi. Runsaat viisi prosenttia kertoi olleensa selvittämiskeskustelussa kiusaajan roolissa.
Yleensä kiusaamiseen puuttuminen Kiva koulun keinoin tuotti toivotun tuloksen, mutta joka neljännessä tapauksessa kiusaaminen ei loppunut.
Kiusaaminen loppui todennäköisemmin, jos puuttumiseen käytettiin näyttöön perustuvia malleja. Vahvimmin menestystä selittivät kuitenkin kiusaamistapausten väliset erot.
Onnistuminen oli sitä epätodennäköisempää mitä ylemmillä luokilla oppilaat olivat, mitä useammin kiusaamista oli tapahtunut ja mitä pidempään se oli jatkunut.
Onnistumisen mahdollisuutta heikensi sekin, jos kiusatulla ei ollut luokalla ystäviä, kiusaamista tapahtui netissä ja kiusattu kiusasi itse muita.
Toisessa osatutkimuksessa selvitin, missä määrin ja millaisin tuloksin Kiva koulussa mukana olleet koulut käyttivät ohjelman kahta työskentelytapaa, ojentamismallia ja yhteisen huolen mallia.
Ojentamismallissa kiusaaminen tuomitaan opettajan ja kiusaavan oppilaan välisessä keskustelussa.
Yhteisen huolen mallissa opettaja ei syytä kiusaavaa oppilasta vaan tuo esiin huolensa kiusatun tilanteesta. Tavoitteena on herättää kiusaajassa empatiaa kiusattua kohtaan.
Tuloksista selviää, että malli ei ratkaise onnistumista. Tärkeää on, että kiusaamiseen puututaan heti ja jokaisen puuttumiskeskustelun jälkeen pidetään seurantatapaaminen.
Kiusaaja ja kiusattu tavataan aina erikseen. Seuranta järjestetään parin viikon kuluttua ensimmäisestä keskustelusta. Silloin osapuolilta kysytään, onko tilanne muuttunut puuttumiskeskustelun jälkeen.
Systemaattinen seuranta antaa tilannetietoa ja lähettää oppilaille viestin, että kiusaaminen otetaan koulussa tosissaan.
Jälkimmäinen tekijä on ratkaisevan tärkeä. Ei ole itsestään selvää, että oppilaat ymmärtävät opettajien ja vanhempien olevan tosissaan kiusaamisen suhteen.
Parhaiten viesti menee perille, kun tilanteisiin puututaan ja seuranta järjestetään systemaattisesti ja määrätietoisesti.
Mistä on kyse?
Kiusaaminen loppuu todennäköisemmin, jos siihen puututaan tutkimusnäyttöön perustuvilla malleilla, sanoo Turun yliopiston Invest-tutkimuskeskuksen erikoistutkijana työskentelevä Eerika Johander.