Minne menet käsityönopetus?

Käsityön tekeminen on tutkivaa, keksivää ja kokeilevaa toimintaa, kerrotaan vuoden 2014 opetussuunnitelmassa.

Kädentaitojen kehittäminen ei opsissa loista, sillä tekeminen on vain yksi palanen viidestä. Muita ovat ideointi, kokeilu, suunnittelu ja dokumentointi.

Käsityönopettaja Henriikka Lehtosen mielestä välillä olisi fiksua tehdä hyvällä omallatunnolla ohjeiden mukaan villasukat ja löylykauha.

– En minäkään olisi oppinut tekemään villapuseroita, jos en olisi ensin opetellut neulomisen tekniikkaa, Lehtonen sanoo.

28-vuotias Lehtonen on heiluttanut puikkoja ja virkkuukoukkua lapsesta asti. Hän valmistui käsityönopettajaksi Turun yliopiston Rauman kampukselta vuonna 2020.

Lehtosen viisi vuotta kestäneet opinnot osuivat saumaan, jolloin erilliset teknisen työn ja tekstiilityön opettajan koulutukset lakkautettiin ja tilalle tuli yhdistetty käsityönopettajakoulutus.

– Meidän vuosikurssimme oli ensimmäinen, jossa kuljetettiin yhteisen käsityön idea alusta loppuun, Lehtonen kertoo.

Edellinen kurssi oli voinut valita yhteisten alkuopintojen jälkeen teknisen työn tai tekstiilityön aineopinnot.

Pehmeisiin materiaaleihin liittyvät tekniikat olivat Lehtoselle helppoja, koska hän oli ehtinyt opiskella lukion jälkeen vaatetusalan artesaaniksi Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa.

Sen sijaan metallin, muovin, alumiinin ja muiden kovien materiaalien työstämisessä oppimista riitti liikaakin.

– Esimerkiksi hitsauksen opetusta taisi olla pari tuntia, enkä todellakaan pystyisi sitä opettamaan. Sen sijaan puutöistä innostuin, etenkin sorvaamisesta.

Vaikka moni tekniikka jäi pintaraapaisuksi, Lehtonen löytää koulutuksesta myös hyvää.

– 3d-tulostukseen ja laserleikkureihin tutustuminen toivat aivan uuden ulottuvuuden käsityöhön.

Lehtonen teki sivuaineena erityisopettajan ammatilliset opinnot ja työllistyi heti Ulvilaan Koskin koulun laaja-alaiseksi erityisopettaksi.

– Haluaisin käsityönopettajan tehtäviin, mutta niitä paikkoja ei ole ollut tarjolla.

Taide- ja taitoaineita on viime vuosina opiskeltu suomalaisissa peruskouluissa aiempaa vähemmän. Syypää on erityisesti se, että nykyisessä perusopetuksen tuntijaossa oppilailla on valittavanaan neljä vuosiviikkotuntia vähemmän valinnaisia aineita kuin ennen vuotta 2014.

Kuihtuva kiinnostus on kouraissut varsinkin käsityötä. Helsingin yliopistossa tehdyn selvityksen mukaan käsityön opiskeleminen valinnaisaineena kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla laski 43 prosenttia vuosina 2017–2019.

Lisäksi seitsemännen luokan pakolliset käsityötunnit ovat vähentyneet kolmesta viikkotunnista kahteen.

Aiemmin valittiin tekninen työ tai tekstiilityö, mutta nyt samassa aineessa työstetään sekä kovia että pehmeitä materiaaleja.

– Muutoksen jälkeen käsityötä valitaan entistä vähemmän, koska se on sekoitus kaikkea mahdollista, harmittelee Arto Anetjärvi, joka on opettanut tulevia hienopuuseppiä Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa yli 30 vuotta.

Käsityö ei kiinnosta isoja joukkoja, mutta osa nuorista innostuu, kertoo Arto Anetjärvi, joka valmentaa yhtä opiskelijaansa Shanghain World Skills -kisaan.

Oppiaineiden yhdistyminen on johtanut myös siihen, että uusiin koulurakennuksiin ei enää tarvitse säädösten mukaan rakentaa kunnon tiloja, joissa pystyttäisiin tekemään puu-, metalli- tai konetöitä.

Anetjärvi korostaa, että innostus kädentaitoihin syntyy tekemisen kautta.

– Jos nuori ei saa kosketusta käsityöhön yläkoulussa, kipinä käsityöalalle jää syttymättä.

Jos nuori ei saa kosketusta käsityöhön, kipinä alalle jää syttymättä.

Puualan koulutuspaikkoja lopetetaan joka vuosi, kun ei enää ole opiskelijoita. Työelämässä on kova pula taitajista.

– Muutama päivä sitten minulle soitettiin luksusveneitä valmistavasta firmasta, jonne olisi otettu 20 puuseppää saman tien, Anetjärvi kertoo.

Vielä 20 vuotta sitten puuseppäopintojen aloittajat olivat valtaosin 16-vuotiaita. Anetjärven edellisen opiskelijaryhmän keski-ikä oli 29 vuotta.

– Opiskelemaan pyrkii pääasiassa uutta ammattia tavoittelevia aikuisia, joilla on omat liikeideansa. Ei heitä kiinnosta mennä tekemään tehtaan linjalle puusepän hommia.

Käsityöinnon lopahtaminen näkyy myös siinä, että yhä useammalla nuorella on peukalo keskellä kämmentä: ei osata ommella nappia tai lyhentää lahjetta. Ei tiedetä, mitä jakoavaimella tehdään.

Eikö tällaisten perustaitojen hallinta ole osa yleissivistystä ja kestävää kehitystä, jossa vaatteita ja esineitä osataan korjata?

Kun yksinkertainen käsityö sujuu, mieli lepää ja keskittymiskyky paranee.

Henriikka Lehtosen mielestä taide- ja taitoaineet toisivat koulupäivän teoriaähkyyn huokoisuutta. Käsillä tekeminen rauhoittaa oppilaita ja opettaa kärsivällisyyttä, josta on paljon hyötyä jokapäiväisessä elämässä.

Myös esimerkiksi aivotutkija Minna Huotilainen on puhunut käsityön puolesta. Kun yksinkertainen käsityö sujuu, mieli lepää ja keskittymiskyky paranee.

Kädet ovat apuna myös käsittämisessä eli monimutkaisten asioiden ymmärtämisessä.

Peruskoulussa käsityöllä ei mene hyvin, mutta kansalaisopistossa on meneillään käsitöiden uusi tuleminen.

– Kurssit paukkuvat täyteen väkeä, kertoo Lehtonen, joka opettaa yhden illan viikossa pitsinnypläystä Rauman kansalaisopistossa.

Käsityön voimasta kertoo myös neuloosi, joka on villinnyt suomalaisia suoltamaan pipoja ja sukkia ja nollaamaan näin koronan aiheuttamia huolia.

Mutta mikä saisi lapset innostumaan uudelleen käsityöstä? Siihen Lehtonen ei ole vielä löytänyt ratkaisua.

– Ennen käsitöissä tehtiin tavaroita tarpeeseen. Nyt tuota syytä ei enää ole, kun kaiken saa ostettua kaupasta.

Arto Anetjärven mielestä juuri kädentaidot voisivat olla joillekin oppilaille se asia, jossa voisi olla hyvä ja kokea onnistumisen riemua.

Mikä sitten neuvoksi?

OAJ:n ammatillisten opettajien hallituksessa vaikuttava Anetjärvi kannattaa Teknisten aineiden opettajien liiton Taon markkinoimaa uutta teknisen työn ja teknologian ainetta, joka kehittäisi sekä teknis-loogista ajattelua että kädentaitoja.

OAJ:n koulutuspolitiikan erityisasiantuntija Tuomo Laakso ei innostu uudesta oppiaineesta. Hänen mielestään olisi tärkeää nostaa käsityön valtakunnallista vähimmäistuntimäärää ja vahvistaa valinnaisuutta.

Myös Henriikka Lehtonen pelkää, että tekstiilikäsityö jäisi mahdollisen uuden teknologiaoppiaineen jalkoihin. Keskinäisessä kilpailuasetelmassa ei ole järkeä, sillä sekä teknisen että tekstiilityön alalla tarvitaan kipeästi osaajia.