Pihistelikö Suomi itsensä takamatkalle koulutuskilvassa?

Kuvitellaan, että eri maiden koulutusjärjestelmät ovat lähdössä kilpa-ajoon. Suomen pahimmat kilpakumppanit asettuvat viivalle tuliterillä sähköpyörillään.

Suomi kaivaa tallista tutun ajokkinsa: perinteikkään ja sympaattisen mutta hieman jo ruostuneen Jopon. Sen huoltovälit ovat päässeet pitenemään, korjauksiin ei oikein raaskita käyttää rahaa.

Kilpakumppanit ampaisevat matkaan. Ja vaikka Suomi on tunnettu vahvoista reisistään, se ei nyt auta. Kuntoa ja taitoa on, mutta se ei riitä – niillä on paremmat pyörät!

Ja kun kisa etenee, takamatka vain pitenee.

 

Vaikkapa tällaisen vertauksen voi polkaista, kun katsoo kansainvälisiä tilastoja koulutuksen rahoituksesta. Suomi huoltaa ajokkiaan kitsaammin kuin kilpailijat: se käyttää koulutukseen vähemmän rahaa kuin sen keskeiset verrokkimaat, esimerkiksi muut Pohjoismaat.

Syyskuussa julkistettu Education at a Glance -vertailu todensi jälleen samaa kehityskulkua: Muut maat olivat lisänneet koulutuksen rahoitusta, mutta Suomi junnasi entisellä tasolla. Esimerkiksi Viro oli viidessä vuodessa kasvattanut koulutusresurssejaan huomattavasti.

Suomalainen koulutusrahoitus kasvoi 90-luvun lamaan saakka, mutta sitten se kääntyi lasku-uralle. Kipeät koulutusleikkaukset 2010-luvulla rouhaisivat koulutuksen rahoituspohjasta noin kaksi miljardia euroa. Viime hallituskaudella pysyvää rahoitusta kasvatettiin kuitenkin noin puolella miljardilla.

Pyöräkilpailuja ei tietenkään välttämättä voita se, jolla on kallein pyörä. Rahan kuluttaminen ei ole itseisarvo vaan järkevät hankinnat: se, mitä rahalla saa.

Oppimisen tuen järjestäminen maksaa, tuntikehyksen kasvattaminen maksaa, opettajien palkat maksavat. Laadukkaan koulutuksen järjestämiseen ei ole ilmaisia taikakonsteja.

 

Onko rahoituksen laskulla ja oppimistulosten heikkenemisellä yhteys?

 

“Suomi näyttäytyy uusimmassa OECD:n vertailussa koulutuksen ihmemaana”, kirjoitti Helsingin Sanomat 30.10.2002.

“OECD: Suomalainen koulutus käy malliksi muille”, juhli saman lehden otsikko 2.7.2003.

Vuodet kuluivat, ja uutisoinnin sävy synkkeni.

“Suomen Pisa-menestys hiipuu”, totesi Yle 3.12.2013.

“Näissäkin asioissa Viro on Suomen edellä – Jotain on Suomen kouluissa pielessä, pohtii yliopistotutkija”, otsikoi Helsingin Sanomat 24.2.2018

Kun katsoo tilastokäyriä koulutuksen rahoituksen kehityksestä ja toisaalta oppimistuloksista, näkee kovasti toisiaan muistuttavat kuviot. Ensin nousua ja sitten pitkä loiva lasku.

 

Nyt alamäkeä on luisteltu yli 20 vuotta.

 

Onko rahoituksen laskulla ja oppimistulosten heikkenemisellä yhteys?

Ajallinen samanaikaisuus on, vahvistaa Aleksi Kalenius. Hän työskentelee neuvottelevana virkamiehenä opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Laskeva trendi näkyy sekä koulutuksen rahoituksessa että lopputulemissa: oppimistuloksissa ja koulutustason kehityksessä.

Kalenius on toimittanut viime tammikuussa julkaistun Sivistyskatsauksen, joka on laaja tilannekuvaraportti opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalta. Siihen on koottu koulutuksen rahoitusta sekä oppimistuloksia ja koulutustason kehitystä koskevia tutkimuksia ja tilastoja.

Oppimistuloksissa Suomi saavutti erilaisten mittausten mukaan kansainvälisen huipun 90-luvulla. Pisa-tulosten kärjessä Suomi komeili vielä 2000-luvulla, mutta monissa mittauksissa lasku oli jo alkanut.

Nyt alamäkeä on luisteltu yli 20 vuotta.

Myös koulutustason nousu on taittunut ja kääntynyt nuorissa ikäluokissa laskuun. Vuonna 1975 syntyneet, jotka kirjoittivat ylioppilaiksi 1994, ovat jäämässä korkeimmin koulutetuksi ikäluokaksi, jos koulutustasoa mitataan korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuudella.

Voisiko siis sanoa, että vähentynyt rahoitus on aiheuttanut oppimistulosten heikentymistä ja koulutustason laskua?

– Jos resurssit tippuvat paljon ja tuloksiin tulee heikkenevä kehitys, kyllä siinä ylittyy syytä epäillä -kynnys, Kalenius muotoilee.

 

Eurot tai markat itsessään eivät saa ketään oppimaan.

 

Rahoituksen lasku on riuduttanut erityisesti yleissivistävää koulutusta. Siihen käytettiin Suomessa noin 3 prosenttia bruttokansantuotteesta vielä ennen 90-luvun lamaa. Lamassa rahoituksen osuus tipahti 2,3 prosenttiin, eikä rahoitus ole sen jälkeen toipunut entiselle tasolleen.

Yleissivistävän koulutuksen resurssitaso on siis laskenut lähes neljänneksellä. On helposti kuviteltavissa, että se vaikuttaa oppimistuloksiin ja siihen, miten koulutusta järjestetään.

Kalenius kuitenkin huomauttaa, että erilaisia muutoksia on tapahtunut paljon, ja on vaikea sanoa, mitkä kaikki niistä ovat olennaisia oppimistuloksille.

– Eurot tai markat itsessään eivät saa ketään oppimaan.

Ratkaiseva kysymys on, mitä resurssien heikentyessä on vähennetty niin, että oppimistulokset ovat laskeneet.

 

 

Hermostunut opettaja ramppaa kahden luokan väliä. Yhtä luokkaa hän yrittää opettaa ja siinä samalla valvoa toista, koska sijaista ei saa ottaa.

Ollaan Kouvolassa, missä menoleikkausten seuraukset voi nähdä arjessa. Kaupungin peruskouluissa on tänä syksynä voimassa suositus, että sairastuneen opettajan tilalle ei otettaisi sijaista. Näin yritetään nipistää koulutusmenoista. Nipistys repii samalla rumat jäljet opettajien selkänahkaan.

“Tunnit ovat todella kuormittavia, koska pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Koko ajan on huoli, sattuuko jommassakummassa luokassa jotain opettajan ollessa poissa paikalta”, kirjoittaa Kouvolan paikallisyhdistyksen tekemään kyselyyn vastannut opettaja.

“Työntekijät ovat viimeiseen asti töissä ja jäävät sairauslomalle vain silloin, kun on ihan pakko”, kuvailee toinen.

“Tilanne on sietämätön”, summaa kolmas.

 

Kymenlaaksossa lapsimäärä on vähentynyt jyrkästi, mikä heijastuu suoraan kuntien saamiin valtionosuuksiin. Se on keskeinen selitys Kouvolan tiukalle taloudelliselle tilanteelle.

– Ainoat säästökohteet tuntuvat olevan koulutus, liikunta ja kulttuuri. Eli leikataan lapsilta, vaikka puheissa luvattiin muuta, OAJ:n Kouvolan opettajien paikallisyhdistyksen puheenjohtaja Antti Alanen harmittelee.

Alanen kertoo, että joissain kouluissa noudatetaan sijaisten palkkaamisessa todella tiukkaa linjaa, joissain toimitaan höllemmin.

– Opettaja toki saa oto-korvauksen, mutta se on pieni, noin 30 prosenttia normaalipalkasta. Ja oppilas siinä aina häviää, luokanopettajana työskentelevä Alanen sanoo.

 

Motivaatio on kateissa niin oppilailta kuin opettajiltakin.

 

Myös materiaalihankinnat on Kouvolassa vedetty tiukille.

– Tietokoneita ei riitä kaikille oppilaille digimateriaalien käyttöön, ja samaan aikaan tehtäväkirjoja on jätetty pois. Opettaja joutuu etsimään tehtäviä netistä tai tekemään itse, ja se vie aikaa, Alanen sanoo.

Juuri materiaaliasiat tulevatkin monille ensimmäisenä mieleen koulutusleikkauksista. Opettaja-lehden elo–syyskuussa Facebookissa tekemässä kyselyssä useampi opettaja kertoi materiaalien puuttumiseen liittyvistä ongelmista.

Kun esimerkiksi työkirjoihin ei saa kirjoittaa vaan kaikki tehtävät on tehtävä vihkoon, seuraa erilaisia käytännön hankaluuksia sekä kirjoitustaidon ja käsialan heikkenemistä. Motivaatio on kateissa niin oppilailta kuin opettajiltakin.

Materiaaleja isommat rahat liikkuvat kuitenkin tuntikehyksessä ja henkilöstökustannuksissa. Kun niistä leikataan, opettaja saa opetettavakseen suurempia ryhmiä ja niissä on yhä enemmän tukea tarvitsevia oppilaita, joilta tuki mahdollisesti puuttuu.

Opettaja joutuu paiskimaan kovemmin töitä ja tukemaan useampia oppilaita, mutta palkka tai käytettävissä oleva aika ei lisäänny. Tämä on koulutusleikkausten tyypillinen kaava.

 

Kuka sitten on koulutuksen rahoituspäätöksistä vastuussa, kenen pitäisi ottaa ongelmista onkeensa? Onko se kunta kuten Kouvola, maan hallitus, jokin ministeriö vai joku ihan muu?

Kysymykseen ei ole yhtä kaikenkattavaa vastausta. Koulutuksen rahoitus on monimutkainen kokonaisuus, johon tulee rahaa useista eri kanavista. Valtionosuus ohjautuu usean eri ministeriön kautta. Rahoittajia ovat myös EU, säätiöt ja yksityiset kotitaloudet.

Erityisen suuri vastuu koulutuksen rahoituksesta on kunnilla, ja niiden rooli on vain kasvanut. Kuntien laskennallinen osuus varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen kuluista on 78 prosenttia, lukiokoulutuksesta 65 prosenttia.

Kunnat päättävät monista rahoitusasioista itsenäisesti, ja moni kunta on aidosti vaikeassa tilanteessa.

Rahapulaa pahentaa sekin, että opetukseen käytettävä raha on käytännössä vähentynyt enemmän kuin koulutusrahoitusta koskevista tilastoista voi suoraan päätellä. Yhä suurempi osa potista menee muihin koulutuksen järjestämiseen liittyviin kuluihin kuin varsinaiseen opetukseen. Muita kuluja ovat esimerkiksi kiinteistömenot, jotka ovat kasvaneet voimakkaasti.

Kun vuonna 2001 perusopetuksessa opetukseen käytettiin 65 prosenttia rahoituksesta, vuonna 2021 osuus oli enää 55 prosenttia, selviää Opetushallituksen kustannustiedoista. Lukiossa opetukseen käytettävä rahoitusosuus putosi samassa ajassa 74 prosentista vajaaseen 65:een.

 

Mitä toimia yhteiskunnan tasolla voitaisiin tehdä tilanteen parantamiseksi?

 

Kuntien ahdingosta seuraa, että koulutuksen järjestämisessä on suuria alueellisia eroja. Mitä toimia yhteiskunnan tasolla voitaisiin tehdä tilanteen parantamiseksi?

Kuntien perusrahoituksesta pitäisi huolehtia eikä ainakaan leikata sitä, sanoo OAJ:n koulutuspolitiikan päällikkö Jaakko Salo. Tärkeintä olisi tukea kuntien päätehtävää: varhaiskasvatuksen ja koulutuksen järjestämistä.

Kuntien hätää selitellään toisinaan sillä, että kunnat olisi ajettu ahtaalle liian tiukalla säätelyllä ja normeilla. Salo ei jaa ajatusta. Hänen mukaansa kuntia velvoittava koulutuksen lainsäädäntö on itse asiassa hyvinkin väljää.

– Tiukkuuden vaikutelma on tullut siitä, että kunnissa haetaan minimitasoa. Ja jos ollaan ihan rimassa kiinni, joustonvaraa ei ole.

Salon mukaan minimitason yläpuolella lainsäädäntö on hyvin mahdollistavaa.

– Nykyiset normit ovat vähimmäistaso, jolla turvataan lasten ja nuorten koulutuksellinen tasa-arvo ja sivistykselliset perusoikeudet, Salo sanoo.

On oikeastaan pieni ihme, että Suomi porskutti Jopollaan niin pitkään niin hyviin tuloksiin. Suomen rahalliset panostukset koulutukseen olivat vain keskiluokkaa mutta oppimistulokset jonkin aikaa huippua – syystä tai toisesta.

– Siihen on varmasti vaikuttanut vahva yhtenäiskulttuuri ja pienet yhteiskunnalliset erot. Suomessa oli ennen erittäin vahva koulutustahto. Kaikissa perheissä oli vankkana ajatus, että lapset kouluttautuvat pidemmälle kuin vanhemmat, Jaakko Salo pohtii.

Nyt tilanne on muuttunut. Meillä on samoja haasteita kuin verrokkimailla: sosioekonomista eriytymistä, yhä enemmän tuen tarvetta niin oppimisen pulmiin kuin vieraskielisyyteen liittyen. Oppimistulokset ovat tulleet pitkään alaspäin ja erot niissä kasvaneet. Enää ei voida olettaa, että pienemmillä panostuksilla pystyttäisiin saavuttamaan muita parempia tuloksia.

OAJ on jo pitkään vaatinut Suomen koulutuksen kokonaisrahoituksen nostamista pohjoismaiselle tasolle. Tavoitetta kohti on mentävä lukuisilla pienillä askelilla, jotka kaikki vievät oikeaan suuntaan.

– On kyse niin isoista rahoista, että tilannetta ei voi yhdessä budjetissa kääntää eikä yhdessä hallitusohjelmassakaan, sanoo Salo.

 

Pohjoismaista tasoa emme valitettavasti lähesty.

 

OAJ:n pitkäaikainen vaatimus kansallisen, pitkälle katsovan tavoitteen muotoilusta tuli lihaksi vuonna 2021, kun valtioneuvosto laati koulutuspoliittisen selonteon.

Siellä se seisoo, kaikkien eduskuntapuolueiden hyväksymänä: “Suomella ei ole varaa jättää panostamatta kasvatukseen, koulutukseen ja tutkimukseen ja jäädä jälkeen keskeisten verrokki- ja kilpailijamaidemme kehityksestä.”

Sitten tarvitaan enää konkreettisia päätöksiä, joilla rahoitus järjestetään.

Viime eduskuntavaaleissa OAJ toi vahvasti esiin, että koulutuksesta ei tässä tilanteessa voi missään nimessä leikata, vaikka talouteen haetaan sopeutuksia kestävyysvajeen takia.

Viesti vaikuttaisi menneen kohtalaisen hyvin läpi.

– Isossa kuvassa hallitusohjelmassa on sitoutumista siihen, että koulutusta suojataan suurilta leikkauksilta. Pienempiä leikkauksia siellä on, ja niitä vastaan taistelemme. Sitä pohjoismaista tasoa emme valitettavasti lähesty, OAJ:n Salo sanoo.

 

Mutta onko kilpailu sitten niin tärkeää? Pitääkö Suomen polkea kärkikahinoissa? Mitä se haittaa, jos oppimistuloksemme jäävät jälkeen ja koulutustaso laskee? Emmekö voi vain nautiskella maisemista ja popsia eväitä, hikoilkoot ja ponnistelkoot muut!

Jos koulutus päästetään retuperälle, siitä seuraa monenlaisia haittoja, joita ei voi rahassa mitata. Lisäksi se hyydyttää talouskasvun. Koulutuksen vaalimiselle on vankat taloudelliset perusteet, jotka saavat tukea viimeaikaisesta tutkimuksesta ja analyyseista.

– Koulutuksen merkitys talouden kehitykselle on ehkä jopa suurempi kuin aiemmin on ymmärretty, Suomen Pankin ennustepäällikkö Meri Obstbaum sanoo.

Yksi tapa tarkastella koulutuksen taloudellista merkitystä on inhimillisen pääoman mittari, jota Suomen Pankki käyttää pitkän aikavälin ennusteiden laadinnassa. Mittarissa tutkitaan kunkin ikäluokan koulutukseen osallistumista, läpäisyastetta ja eri koulutusasteille ohjattuja julkisia panostuksia sekä lasketaan, kuinka paljon ne kartuttavat niin sanottua inhimillistä pääomaa.

Inhimillistä pääomaa mitataan samassa kansantalouden tilinpidon kehikossa kuin bruttokansantuotettakin, ja se vaikuttaa talouskasvuun samaan tapaan kuin tuotannollinen pääoma.

Aiempi tutkimus osoittaa, että historiallisesti Suomen talouskasvulle on ollut huomattava vaikutus juuri koulutuksen laajenemisella, siis inhimillisen pääoman kehityksellä.

 

On kansainvälisestikin aika poikkeuksellista, että korkeakoulutettujen osuus supistuu.

 

 

Nyt Suomen tulevaisuudennäkymät vaikuttavat huolestuttavilta. Suomen Pankin ennuste kertoo karua kieltä siitä, että jos mitään ei tehdä ja koulutustason annetaan jatkaa taantumistaan, inhimillinen pääoma kääntyy laskuun ja talouskasvu hidastuu.

Vaikutukset tulevat näkyviin voimakkaina 2040-luvulla, kun heikko syntyvyys ja ikäluokkien pieneneminen alkavat vaikuttaa toden teolla.

Talouden näkökulmasta erityisen huolestuttava koulutuksen kehityskulku on Obstbaumin mukaan korkeakoulutettujen väheneminen. Talouskasvun kannalta nimenomaan korkea-asteella on merkitystä, koska työvoiman osaaminen vaikuttaa talouskasvuun myös epäsuorasti innovaatioina ja teknologisena kehityksenä.

– On kansainvälisestikin aika poikkeuksellista, että korkeakoulutettujen osuus supistuu.

Ilmeinen johtopäätös voisi olla, että korkeakoulujen aloituspaikkoja pitäisi lisätä ja satsata korkeakoulusektoriin. Obstbaum kannattaa sitä, mutta:

– Onko se välttämättä tehokkain keino, kun oppimistulokset yleissivistävässä koulutuksessa ovat heikentyneet niin paljon? Olisiko vaikka peruskoulutukseen satsaaminen tehokkainta, jotta nuorilla on edellytykset suorittaa korkeakoulutus? Obstbaum pohtii.

Hän huomauttaa, että myös varhaiskasvatuksella tiedetään olevan paljon merkitystä.

 

Koulutusjärjestelmään ja sen rahoitukseen tehdyt korjaavat toimenpiteet vaikuttavat hitaasti.

 

Obstbaum ei kuitenkaan halua sanoa, että koulutukseen pitäisi investoida entistä enemmän euroja.

– Pitää panostaa paljon mutta järkevästi. Ei ole niin, että kaikki investoinnit tuottavat talouskasvua.

Haasteena on se, että ei ole olemassa tarkkaa tietoa, mikä vaikuttaa. Tarvitaan tutkimusta siitä, mikä koulutuksen sisällä toimii ja mikä ei, Obstbaum toteaa.

Huolestuttavaa on se, että nopeaa apua ei ole saatavissa, koska kouluttautuminen on pitkäjänteistä puuhaa. Koulutusjärjestelmään ja sen rahoitukseen tehdyt korjaavat toimenpiteet vaikuttavat hitaasti.

– Jos tilannetta ryhdyttäisiin korjaamaan nyt, vaikutukset näkyvät vasta 10–15 vuoden päästä.

Toimiin kannattaa siis ryhtyä ripeästi. Yli kymmenessä vuodessa kilpailijamaat ehtivät polkaista pitkälle.

 

Kysyimme juttua varten opettajien kokemuksia koulutuksen rahoituksen vähenemisestä. Vastauksia keräsimme Facebookissa Opettaja-lehden sivulla ja Opettajien edunvalvonta, vuosityöaika ja professio -ryhmässä. Lisäksi jutussa on käytetty vastauksia OAJ:n Kouvolan paikallisyhdistyksen jäsenilleen tekemästä verkkokyselystä.