Vuonna 1903 veistonopettaja Vera Hjelt aloitti työnsä Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisenä naispuolisena ammattientarkastajana. Hänen tehtävänsä oli valvoa työsuojelulakia, jonka Venäjän keisari Aleksanteri kolmas sääti Suomeen vuonna 1889.
Tarkemmin ottaen laki oli nimeltään Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta.
Asetuksen taustalla vaikuttivat taloudelliset intressit: tehdastyössä sattuneet tapaturmat tarkoittivat työnantajille ja yhteiskunnalle rahallisia tappioita.
Vera Hjelt kiersi työpaikoilla ja näki, että työntekijät – myös naiset ja lapset – tekivät töitään osin epäinhimillisissä oloissa. Vakavia työtapaturmia, työympäristöstä johtuvia sairastumisia ja jopa kuolemia sattui paljon.
Hjeltistä tuli myöhemmin kansanedustaja ja suomalaisen työsuojelun uranuurtaja. Hänen ajatuksensa työsuojelusta voi tiivistää tunnuslauseeseen, jonka hän muotoili vuonna 1907 perustamalleen Työväensuojelus- ja huoltonäyttelylle:
”Tasoita työntekijän tietä kaikilla toiminta-aloilla suojelemalla häntä tapaturmilta ja ammattitaudeilta, sekä kohottamalla hänen hyvinvointiaan ja työniloaan.”
Hjeltin käsitys on pääpiirteittäin lähtökohtana myös nykyisin voimassa olevalle työturvallisuuslaille.
Laki säädettiin ensimmäisen kerran vuonna 1930. Se on sittemmin uudistettu useaan otteeseen, viimeksi 2002.
Vaikka työturvallisuuslain tarkoitus on alusta lähtien ollut heikomman osapuolen eli työntekijän suojelu, 1980-luvulle asti sen katsottiin koskettavan lähinnä miesvaltaisia suorittavia ammatteja. Esimerkiksi opettajien ja hoitajien työtä pidettiin vaarattomana ja siistinä sisätyönä.
Mitä hyvinvointiin tulee, sillä tarkoitettiin ennen toista maailmansotaa fyysistä terveyttä, joka puolestaan tarkoitti sairauden poissaoloa. Henkinen terveys kirjattiin työturvallisuuslakiin vuonna 1987.
Huoli työelämän muuttumisesta psyykkisesti kuormittavammaksi oli kuitenkin läsnä jo 1970-luvulla. Näin kertoo henkisen työn työsuojelua tutkiva Merja Karjalainen Jyväskylän yliopistosta.
– Huoli näkyy työsuojeluviranomaisen ja Työterveyslaitoksen tutkimuksista. Samaan aikaan työpsykologian merkitys tutkimusalana kasvoi ja tieto ihmisestä kokonaisuutena lisääntyi.
Työsuojeluhallinnossa pääteltiin, että asialle pitää tehdä jotain. Karjalaisen mukaan viranomaiset kuitenkin epäilivät, riittääkö heidän oma osaamisensa siihen. Olihan työsuojelu keskittynyt lähes sata vuotta vain fyysisiin ammatteihin.
Lokakuun toisena päivänä 2024 Työterveyslaitos julkaisi tuoreimman Miten Suomi voi? -seurantatutkimuksensa tulokset.
Niiden mukaan joka kymmenes työssäkäyvä on todennäköisesti työuupunut ja vähintään kohonnut työuupumuksen riski koskee joka neljättä. Vuonna 2019 todennäköisesti työuupuneita oli kuusi prosenttia vastanneista.
OAJ selvittää jäsentensä arviota omasta työkyvystään opetusalan työolobarometrissä. Tuorein kysely tehtiin marraskuussa 2023. Sen yli 1 400 vastaajaa arvioivat työkykynsä samalle tasolle kuin suomalaisessa työelämässä keskimäärin arvioidaan.
Huomionarvoista on, että 42 prosenttia vastanneista ei usko jaksavansa eläkeikään saakka nykyisellä työtahdillaan. Alle 30-vuotiailla osuus oli peräti 51 prosenttia.
Olemme menossa vauhdilla huolestuttavaan suuntaan.
Herää kysymys, onko yli 40 vuotta sitten esiin nousseelle huolenaiheelle tehty mitään.
Työuupumus on nykytyöelämän työtapaturma.
Viiteen viime vuoteen mahtuvat sekä koronapandemia että Ukrainan sodan alkaminen. Ne ovat heikentäneet suomalaisten hyvinvointia 2020-luvulla merkittävästi, kertoo Kalevi Sorsa -säätiön Eriarvoisuuden tila Suomessa 2024 -raportti.
Yleinen hyvinvointi kytkeytyy toki työhyvinvointiin. Mutta kyllä työelämässäkin on tapahtunut jotain, joka näkyy nyt kyselytutkimuksissa, työolobarometreissä ja julkisessa keskustelussa.
Se jokin ei ole ollut vastaava äkkinäinen shokki kuin pandemian tai sodan alku. Pikemminkin kuormittava muutos on hiipinyt työelämään vaivihkaa ja vähitellen.
Huoli työhyvinvoinnista näyttää myös siirtyneen fyysisistä teollisuusammateista henkisen työn puolelle. Työuupumus on nykytyöelämän työtapaturma.
Työuupumus hiipi hiljaa myös hoitotyön lehtorin Tiina Mäkeläisen elämään vuosina 2014 ja 2015.
Mäkeläinen oli vihdoin päässyt haaveilemaansa opetustyöhön Savonia-ammattikorkeakouluun ja oli todella innoissaan. Jälkikäteen ajateltuna liiankin innoissaan.
– En tehnyt silloin mitään muuta kuin töitä, hän muistelee kymmenen vuotta myöhemmin, lokakuussa 2024.
Mäkeläinen kertoo, että työmäärä räjähti käsiin, kun hänen oman Iisalmen kampuksensa ja Kuopion kampuksen opetussuunnitelmat yhdistettiin syksyllä 2014.
– Silloin myös resursseja kiristettiin. Minun kohdallani työaikasuunnittelussa sattui inhimillinen mutta minulle kohtalokas virhe.
Mäkeläiselle kirjattiin viiden opintopisteen laajuisen kurssin pitämiseen aivan liian vähän työaikaa. Toukokuussa 2015 kurssin teoriaopetuksen tuntimäärä oikaistiin 28 tunnista 73 tuntiin. Opettaja-lehti on nähnyt työaikasuunnitelmat.
Mäkeläinen opetti myös muun muassa hoitotaidon kurssilla, jossa hänen arvioitavanaan oli yli 80 esseetä.
– Halusin tietysti tehdä työni hyvin ja huolella. Kommentoin jokaista esseetä henkilökohtaisesti ja yksilöllisesti.
Kun Mäkeläinen sai opetuksen päälle koordinoitavakseen hoitotyön opiskelijoiden työharjoittelut, hän ajatteli olevansa unelmatyössään.
Hän suostui usein ylitöihin ja käytti paljon aikaa muun muassa visuaalisesti hienojen opetusmateriaalien suunnitteluun.
Mäkeläisen mies yritti kysyä, huomaako tämä istuvansa kaikki illat koneella.
– En pystynyt ottamaan kysymyksiä vastaan. Sanoin vain, että olen uusi tässä työssä.
En ollut ainoa, joka uupui tuolloin.
Vahva työn imu on merkittävä voimavara ja työhyvinvointitekijä, huomauttaa laki- ja työelämäpalveluiden erityisasiantuntija Sara Simberg OAJ:stä. On kuitenkin olemassa riski, että työnantaja käyttää sitä väärin.
– Opettajan työtä on pidetty kutsumusammattina, mistä on seurannut tulkinta, että omaa hyvinvointia täytyisi uhrata oppilaiden hyväksi.
Simberg tähdentää, että tulkinta on virheellinen ja vaarallinen: huonosti voiva, ylikuormittunut, työssään pelkäävä tai sairastunut opettaja ei missään nimessä ole oppilaan tai opiskelijan etu.
Tiina Mäkeläinen uhrasi työlle harrastuksensa ja sosiaaliset suhteensa. Sen hän tajusi vasta myöhemmin työpsykologin vastaanotolla, jonne hän meni lopulta elokuussa 2015 – kärsittyään jo keväällä epämääräisistä fyysisistä oireista, kuten vatsavaivoista ja uniongelmista.
– Kun psykologi kysyi, mitä muuta mukavaa teen kuin työtä, minulla löi pää ihan tyhjää. En keksinyt mitään kivaa, ja se itketti tosi paljon.
Mäkeläinen tiesi olevansa uupunut mutta ajatteli sinnittelevänsä töissä syyslomaan asti. Sairauslomalle hän jäi lokakuussa 2015, vuosi Savonian opetussuunnitelmauudistuksen jälkeen.
– En ollut ainoa, joka uupui tuolloin. Minä en halunnut romahtaa töissä niin, että minut pitää taluttaa sieltä työterveyshuoltoon.
Kun työhyvinvoinnista puhutaan, sivulauseessa mainitaan usein virkistyspäivät ja hierontatuolit. Ne auttavat vähän, työn rakenteiden muokkaaminen auttaa paljon.
Työhyvinvointi syntyy työssä ja työpaikalla, kuten myös työpahoinvointi. Sen tietää itsekin työuupumuksen kohdannut tutkija ja tietokirjailija Merja Karjalainen.
Karjalainen kirjoitti oman uupumiskokemuksensa pohjalta teoksen Jaksamisen rajat – Psykososiaalinen kuormitus, työuupumus ja työsuojelu. Kirja julkaistiin vuonna 2020.
Hänen mukaansa työhyvinvointi on ennen kaikkea tasapainoa kuormituksen ja palautumisen välillä.
– Työ kuormittaa joka tapauksessa tavalla tai toisella. Mutta se ei saisi ottaa enempää kuin antaa.
Työnantajalla on lain mukaan vastuu valvoa, että tasapaino toteutuu. Laki ei nyt toimi, kuten pitäisi.
Karjalainen tekee parhaillaan väitöstutkimusta, jossa hän kysyy, miksi henkisen terveyden turvaamista ei ole valvottu kuten fyysistä työterveyttä.
– Miten huoli kuormituksesta voi olla niin valtava nyt, vaikka se on ollut lainsäädännössä jo kauan?
Tutkijalla on kysymykseen myös vastaus. Kun 1990-luvun laman myötä valtion kontrollia ja julkista hallintoa leikattiin, samalla alkoi korostua vastuu yksilön omista valinnoista.
Työelämän henkisestä hyvinvoinnista tuli työntekijän oma asia. Karjalaisen mielestä samalla tiellä ollaan yhä, ja yksilön vastuuttaminen on vain lisääntynyt.
– Kun ihminen kertoo omasta uupumuksestaan, syntyy helposti harha, että omapahan on ongelmasi.
Työelämän muutos koskettaa kuitenkin meitä kaikkia. Se näkyy Työterveyslaitoksen tutkimuksissa, työolobarometreissä, työterveyshuollon selvityksissä, Tilastokeskuksen työolotutkimuksissa…
Ne summaavat yksilöiden kokemuksia yhteen. Silloin syntyy kollektiivinen kokemus.
– Harha yksilön ongelmasta on silkkaa petosta, Karjalainen toteaa.
Sen sijaan, että juostaan koko ajan, pysähdyttäisiin miettimään mikä on tärkeää.
Erityisesti työn pirstaleisuus, jatkuvasti nopeutuva tahti ja hallitsemattomasti laajeneva työnkuva uhkaavat työhyvinvointia opetus-, kasvatus- ja tutkimusalalla.
Merja Karjalaisen mukaan ne johtavat työn ytimen hämärtymiseen. Juuri työn ytimestä syntyvät mielekkyyden ja merkityksellisyyden tunteet, jotka puolestaan ovat vahvoja voimavaroja työhyvinvointiin.
Opettajien työn merkitystä ei tarvitse väkisin etsiä. He tuottavat yhteiskuntaan tietoa ja osaamista, mikä tuottaa hyvinvointia oppilaille ja opiskelijoille, mutta myös heille itselleen.
– Vaikka meillä olisi kuinka suuri rakkaus ja palo työtä kohtaan, mielekkyyttä alkaa syödä se, jos ei meinaa jaksaa, Karjalainen sanoo.
Hänen mielestään nyt pitää tarkastella kriittisesti kollektiivisen väsymyksen juurisyytä eli työelämän muutosta.
– Meidän on mietittävä, miksi me tässä ajassa teemme sitä työtä mitä teemme. Ja mikä siinä kenties on jo turhaa?
Karjalainen ei tarkoita, että esimerkiksi kouluissa pitäisi hypätä pois digitalisoitumisen kelkasta. Opetustyössä, kuten muillakin aloilla, olisi esimerkiksi tunnistettava työvälineet, jotka palvelevat työn ydintä.
– Sen sijaan, että juostaan koko ajan, pysähdyttäisiin miettimään mikä on tärkeää, tuottaa hyvinvointia ja auttaa keskittymään olennaiseen.
Yhteiskunnan muutokset ovat tuoneet myös uudenlaisia uhkia alan työhyvinvoinnille.
Sara Simbergin mukaan toimintaympäristö on muuttunut huomattavan paljon.
– Resursseja on kiristetty ja työn luonne on muuttunut. Opettajat myös vaativat itseltään todella paljon, hän sanoo.
Simbergin mielestä päättäjien olisi syytä ymmärtää, että opetus- ja kasvatusalan työtä tehdään jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja sen ilmiöiden kanssa – ja niiden armoilla.
Esimerkiksi hallituksen leikkaukset matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin näkyvät takuulla päiväkodeissa ja oppilaitoksissa, viiveellä tai välittömästi.
Tiina Mäkeläinen palasi töihin kahden kuukauden sairausloman jälkeen joulukuussa 2015. Hän aloitti 60-prosenttisella työajalla ja siirtyi myöhemmin 80-prosenttisen kautta täyteen työaikaan.
Työkyky palautui työyhteisön ja lähiesihenkilön tuella. Mäkeläinen kiittelee erityisesti esihenkilöään Pirjo Kinnusta, jonka tuki oli hänelle todella tärkeää.
– Tarvitsen työssäni paljon vapautta ja luovuutta mutta silti selkeät rajat. Pirjo oli juuri sopivan suora ja osasi tukea minua oikealla tavalla.
Jos Mäkeläisellä oli vaikea kysymys, Kinnunen sanoi, että päätä sinä, minä tuen sinua. Se opetti häntä luottamaan itseensä uudelleen.
Tällä hetkellä Mäkeläinen ei tee opetustyötä vaan koordinoi työharjoitteluja ja toimii opettajatuutorina sekä työsuojeluvaltuutettuna. Hän haluaa oman uupumiskokemuksensa jälkeen auttaa muita voimaan hyvin töissä.
– Hyvinvointi puhuttaa meillä paljon, mutta kaikilla ei ole rohkeutta puhua esihenkilölleen siitä ja oman työn järjestelyistä.
Tiina Mäkeläisen työhyvinvointi muodostuu nyt tasapainoisesta kokonaisuudesta.
– Tiedän raamit ja rajat, joiden sisällä voin olla luova ja käyttää omaa persoonaani.
Työnantaja on tukenut Mäkeläistä, mutta työn rajaaminen hänen on täytynyt opetella itse. Hänen työpäivänsä alkaa ja loppuu tiettyyn aikaan ja kestää kahdeksan tuntia.
Jos työt sattuvat jonain päivänä venymään kymmeneen tuntiin, toinen työpäivä kestää vastaavasti kuusi tuntia.
– Minulle on tosi tärkeää, että on myös se muu elämä. Silloin jaksan työssä, joka on minulle intohimo.
Merja Karjalainen pitää selvänä, että jos työelämän suunta ei muutu, Suomelle – kuten mille tahansa tietotyöhön nojaavalle maalle – käy huonosti.
Ihan niin kuin kuormittuneella yksilöllä, yhteiskunnallakin tulee ennen pitkää seinä vastaan.
– Jossain vaiheessa muutos tulee pakon kautta, jos ei muuten.
Opetus- ja kasvatusala on erityisen vaikea kokonaisuus, koska alan työt eivät ole pelkästään tietotöitä. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajan työ on myös fyysisesti kuormittavaa.
Päiväkodeissa ja peruskouluissa myös väkivallan uhka on läsnä eri tavalla kuin ennen.
Työsuojelu ei selvästikään ole pysynyt kehityksessä mukana.
– Kyllä työsuojelu pitää päivittää 2020-luvulle. Pitää uudistaa tapa, jolla arvioidaan työn uhkia ja vaaroja.
Sen jälkeen olosuhteita ja itse työn tekemisen tapaa on muutettava niin, ettei ylikuormittumista pääse syntymään.
– Muuten on ihan turha puhua eläkeiän nostosta ja työurien pidentämisestä, Karjalainen toteaa.
Kyllä työsuojelu pitää päivittää 2020-luvulle.
Lainsäädännöstä pitää tehdä pakottavampaa. Tämä on OAJ:n viesti. Esimerkiksi huolehtimisvelvoitteen laiminlyönnistä pitäisi järjestön mukaan tulla työnantajalle kunnon sanktiot.
Huolehtimisvelvoite tarkoittaa, että työnantaja on velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä.
Merja Karjalaisen tapauksessa oikeus määräsi työnantajalle sakot, koska lain mukaista työn haitta- ja vaaratekijöiden arviointia ei oltu tehty. Opettaja-lehti on nähnyt käräjä- oikeuden päätöksen.
Karjalainen sai uupumisensa aikaan TIA-kohtauksen eli ohimenevän aivoverenkiertohäiriön. Työstressi voi esimerkiksi 2022 julkaistun kansainvälisen neurologian tutkimuksen mukaan suurentaa riskiä sairastua aivoverenkiertohäiriöön.
Työn osuutta ihmisen sairastumiseen on tutkimustuloksista huolimatta yhä vaikea todentaa. Yhteyttä ei pystytty osoittamaan myöskään Karjalaisen tapauksen oikeuskäsittelyssä.
– En halunnut lähteä kokeilemaan tulkintaa hovioikeudessa, koska prosessi oli jo käräjäoikeudessa järkyttävän raskas. Käsittely itsessään olisi voinut tuhota minut psyykkisesti, sillä vastapuolen asianajaja toimi varsin amerikkalaiseen hyökkäävään tyyliin.
Juttua varten on haastateltu myös Jyväskylän yliopiston hyvinvoinnin ja terveyden Hytti-tutkijaverkoston puheenjohtajaa Jari Eilolaa. Lähteenä on käytetty lisäksi työsuojeluhallinnon verkkopalvelua tyosuojelu.fi.
Pedagoginen hyvinvointi edellyttää työrauhaa
OAJ:n mukaan työhyvinvointi opetus-, kasvatus- ja tutkimusalalla muodostuu kolmesta osa-alueesta: henkilökohtaisesta hyvinvoinnista, työhyvinvoinnista ja pedagogisesta hyvinvoinnista.
Henkilökohtainen hyvinvointi kattaa muun muassa elämäntavat, itsensä johtamisen taidot, tunnetaidot ja motivaation. Vaikka päävastuu henkilökohtaisesta hyvinvoinnista on työntekijällä itsellään, työnantaja voi tukea siitä huolehtimisessa.
– Välillä kuulee, että opettajat ovat kuormittuneita, koska eivät osaa johtaa itseään. Jos tulkinta on tämä, niin työnantajan tulee antaa työkaluja ja järjestää koulutusta itsensä johtamiseen, Sara Simberg toteaa.
Työhyvinvointi puolestaan syntyy työssä ja työpaikalla ja on työnantajan vastuulla. Se edellyttää ainakin turvallista ja terveellistä työympäristöä, sopivaa kuormitusta, esihenkilön tukea ja tasapuolista kohtelua.
Pedagoginen hyvinvointi on alan erityishyvinvointia. Se syntyy oman osaamisen, oppijan ja työyhteisön kohtaamisissa ja vuorovaikutuksessa.
Pedagoginen hyvinvointi edellyttää muun muassa täydennyskoulutusmahdollisuuksia, työn kehittämistä ja opettajan ammattietiikan toteutumista työn arjessa.
Varsinkin se edellyttää työrauhan turvaamista. Ei voida edellyttää, että opettajat korjaavat ongelmat, jotka ovat syntyneet muualla kuin koulussa.
– Jos esimerkiksi perusopetuksen opettajan pitää toimia myös poliisin, papin, sosiaalityöntekijän ja vanhemman rooleissa, opetustyö voi jäädä toissijaiseksi, Simberg sanoo.
Hänen mukaansa pedagoginen hyvinvointi lisääntyy työtä rajaamalla. Opettajien on voitava keskittyä työnsä ytimeen eli opetukseen, oppimiseen ja osaamiseen.