Kun luokanopettaja Arto Kaukko oli työskennellyt muutaman viikon opettajana yhdessä Melbournen varakkaan kaupunginosan kouluista, tiiminjohtaja pyysi nähdä hänen tuntisuunnitelmansa.
– Olin tehnyt suunnitelman ranskalaisilla viivoilla suomeksi ruutuvihkoon. Kun tiiminjohtaja näki sen, hänen suunsa loksahti auki.
Seurasi pitkä luento siitä, kuinka jokaisen oppitunnin suunnitelma piti kirjoittaa Excel-taulukkoon ja tulostaa luokkaan, käytävän seinälle ja sijaista varten kansioon.
Tämä kaikki tehtiin siltä varalta, että vanhempi saattaa haastaa jonain päivänä koulun oikeuteen, jos oppilas ei ole oppinut tiettyjä asioita. Tarkalla tuntisuunnitelmalla voisi todistaa ajankohdan, jolloin kyseinen asia on opetettu.
Koulussa oli kuultu Suomen kovista Pisa-tuloksista. Kaikki olivat odottaneet innolla suomalaista opettajaa, mutta Kaukkon suomalainen opetustyyli olikin yllätys.
Hänelle oppilaat olivat aktiivisia toimijoita, eivät vain opetuksen kohteita.
– 7–8-vuotiaat tykkäsivät siitä, että kuuntelin heitä. Ehdin käydä kaikkien vanhempien kanssa oppimiskeskustelut, ja he olivat niihin tyytyväisiä. Myös suurin osa kollegoista oli innoissaan.
Vararehtori kirjoitti kuusi sivua virheitä sadan minuutin opetussessiosta.
Koulun johdon kanssa sukset menivät kuitenkin sen verran ristiin, että kolmen kuukauden jälkeen Kaukko päätti lähteä.
– Esimerkiksi kerran vararehtori tuli seuraamaan tunninpitoani ja kirjoitti kuusi sivua virheitä sadan minuutin opetussessiosta, Kaukko muistelee.
Yksi isoimmista ongelmista oli se, että Kaukko kyseli oppilaiden kuulumisia auttaessaan heitä tehtävissä.
– En käsitellyt oppilaita niin kuin lammaslaumaa, jota pitäisi paimentaa ja nöyryyttääkin. En suostunut siihen meininkiin.
En käsitellyt oppilaita niin kuin lammaslaumaa.
Suomessa opettajan pedagogisen autonomian tavoitetta voisi kuvailla kyvyksi ajatella asioita kriittisesti omilla aivoillaan, määrittelee Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L.T. Heikkinen.
Hän on ollut mukana tekemässä vertailevaa tutkimusta siitä, miten pedagoginen vapaus toteutuu Suomessa ja Australiassa.
Hannu L.T. Heikkisen mielestä koulutus ei saa palvella pelkästään taloutta. – On pyrittävä menemään syvemmälle siihen, mikä ihmiselle ja ihmiskunnalle on parhaaksi.
Australia on kulkenut vahvasti kohti uusliberalismia. Ammattiyhdistysten valta on vähentynyt.
Koulut mainostavat ja markkinoivat itseään sosiaalisessa mediassa. On näyttävät koulupuvut, uusimmat tablettitietokoneet ja komeat rakennukset.
– Siellä uskotaan, että koulutus kehittyy parhaiten, kun koulut pannaan kilpailemaan keskenään. Pyrkimys pitää kiinni koulun maineesta voi johtaa siihen, että opettaja ei saa pahoittaa vanhempien mieltä, Heikkinen avaa kehitystä.
Hänen mielestään uusliberalistisia virtauksia on uimassa Suomenkin kouluihin.
– Meilläkin pelätään entistä enemmän sitä, kuinka vanhemmat reagoivat. Esimerkiksi tieto- ja viestintäteknologian kautta kouluihin virtaa kaupallisia toimijoita.
Australialaista näkemystä autonomiasta Heikkinen kutsuu markkinaorientoituneeksi.
– Autonomia aidossa merkityksessä lähtee kuitenkin kysymyksestä, mikä on parhaaksi kasvavalle lapselle tai nuorelle.
Pähkinänkuoressa suomalaisen opettajan autonomia on sitä, että opetussuunnitelma antaa raamit, mutta opettaja päättää itse, miten hän opettaa.
– Pedagoginen vapaus ei ole vapautta opettaa mitä tahansa tai miten tahansa, sillä sisällöt ja tavoitteet määritellään opsissa ja oppiaineet laissa, määrittelee erityisasiantuntija Tuomo Laakso OAJ:stä.
Yksittäisen tuntisuunnitelman tekemistä ei ole normitettu millään tavalla muuten, kuin että opetus annetaan perusopetuksessa lähtökohtaisesti lähiopetuksena. Työyhteisöissä tehdään myös paikallisia, yhteisiä linjauksia.
– Normien vähäisyyttä on ulkomailla usein vaikea käsittää. Meillä luotetaan siihen, että opettaja osaa itse tehdä parhaat pedagogiset ratkaisut ryhmän tarpeiden mukaisesti. Tämä taas edellyttää opettajilta korkeaa osaamista ja korkeatasoista opettajankoulutusta.
Laakso iloitsee siitä, että Suomessa riittää opettajankoulutukseen hakijoita, joista koulutettavat valitaan.
– Suuret hakijamäärät eivät ole kuitenkaan itsestäänselvyys, ja siksi opetustyön vetovoimaisuudesta on pidettävä huolta.
Pedagoginen autonomia näyttää myös olevan opettajan ammatin vetonaula.
Viime vuonna julkaistussa opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksessä opettajankoulutuksen vetovoimatekijöistä yli 6 300 lukiolaista kertoi, mikä saisi heidät kiinnostumaan opettajan työstä. Yksi hyvä juttu nuorten mielestä oli se, että ”opettajan tehtävässä voi tehdä työn omannäköisekseen”.
Arto Kaukko perheineen palasi Suomeen vuonna 2019 kolmen Australian vuoden jälkeen. Ensimmäisen opettajapestin päätyttyä hän ehti toimia sijaisena noin 15 koulussa.
– Moni tapaamani opettaja kritisoi sitä, että heille laitetaan sanat suuhun, eivätkä he saa tuoda työhön omaa persoonaansa.
Poliitikot poukkoilivat sinne tänne vaihdellen koulusysteemejä vaalilupausten mukaan.
Välillä Kaukosta tuntui siltä, että Australiassa ollaan 40 vuotta Suomea jäljessä. Moni opettaja paloi loppuun, ja jopa puolet valmistuneista suunnitteli alan vaihtoa.
– Meillä Suomessakin opettajat kritisoivat byrokratian määrää, mutta Australiassa paperien täyttelyyn kului aikaa kolme, neljä kertaa enemmän.
Australian kokemukset saivat Kaukkon näkemään entistä tarkemmin myös suomalaisen koulun luonteen.
– Tajusin, että meillä kukaan ei ole koulussa toista ylempänä. Oppilas, opettaja, rehtori ja huoltaja ovat aika lailla samalla tasolla.