Lapsuudenkaverit kohtasivat OAJ:n luottispäivillä

Kumppanukset-juttusarjassa ystävät tai yhteistyökumppanit kertovat toisistaan ja siitä, mikä heitä yhdistää.

Anu Jaanasta:

Siinä meni pari tuntia ennen kuin tunnistimme toisemme. Olimme OAJ:n luottamusmiesten neuvottelupäivillä Helsingissä ja istuimme sattumoisin samassa pöytäryhmässä.

Seurasin vaivihkaa Jaanan ilmeitä ja eleitä. Terästin katsettani aina, kun hän kohotti silmälasejaan. Suun seutu näytti tutulta ja ääni antoi lisää vinkkejä siitä, että kyseessä on joku läheinen ihminen.

Kun totuus valkeni, räjähdimme hillittömään nauruun ja totesimme yhteen ääneen: ”Ei voi olla totta, sinäkö se olet!”

Tapasimme Jaanan kanssa rippikoululeirillä 1980-luvulla ja meistä tuli heti parhaat kaverit. Jaana asui Keski-Suomessa ja minä Pohjanmaalla, mutta välimatka ei yhteydenpitoa haitannut. Joka viikko kirjoitimme pitkiä kirjeitä toisillemme.

Lukiovuosina kaveripiirit vaihtuivat ja elämämme erkaantuivat eri suuntiin. Emme kuulleet toisistamme kolmeenkymmeneen vuoteen ennen kuin kohtasimme viime syksynä ammattijärjestön tapaamisessa.

Oli suuri yllätys huomata, että olimme päätyneet samoihin ammatteihin ja harrastuksiin. Molemmista on tullut opettajia, Jaanasta erityisluokanopettaja ja minusta erityisopettaja. Lisäksi olemme OAJ:n luottamusmiehiä ja järjestöaktiiveja. Ollaankohan me syöty samaa ruokaa siellä riparilla?

Jaanassa ja minussa oli jo nuorina paljon samaa. Olemme aina halunneet oppia uutta, löytää perusteluja ja tuupata asioita eteenpäin. Opettajan työssä ja järjestötoiminnassa nämä ominaisuudet ovat käytössä.

Jaana on hyvällä tavalla rauhallinen ja harkitsevainen. Hän on aina tunnistanut vahvuutensa ja näkemyksensä.

Järjestötoiminta on meille molemmille mieluisaa. Minä olen ollut puheenjohtajana OAJ:n paikallisyhdistyksessä ja toimin nyt Jukon pääluottamusmiehenä Sastamalassa. Jaana on samalla tiellä, paikallisyhdistyksen puheenjohtajana ja pääluottamusmiehenä Heinolassa.

Luottamusmiesten neuvottelupäivillä tapaamme tuttuja ja tutustumme uusiin luottiksiin. Kyselemme toisiltamme, miten teillä on asioita hoidettu ja millaisia juttuja teillä on menossa. Nykyisin luottispäivät ovat erityisen kivoja, koska tiedät tapaavani siellä myös Jaanan.

Sain Jaanalta joululahjaksi kirjeitä, jotka olin kirjoittanut hänelle 15–17-vuotiaana. Tuntui kuin olisin lukenut omaa päiväkirjaani. Oli hauska katsoa omia nuoruuden unelmia ja ajatuksia. Muistikuvat olivat oikeat, näinhän minä todella ajattelin.

Jaana Anusta:

Luottispäivillä näin heti, että Anun silmissä oli jotain tuttua, mutta en millään osannut yhdistää, kenen silmät ne ovat. Selatessani majoituslistaa hoksasin, että meidät oli laitettu samaan hotellihuoneeseen. Sanoin Anulle, että hei, me taidetaan olla kämppiksiä.

Siinä samassa tunnistimme toisemme ja kiljuimme riemusta niin kovaa, että se kuului Akavatalon Valopihan toiselle laidalle. Siellä ihmeteltiin, mitä oikein tapahtui.

Jälleennäkeminen oli kuin aikamatka menneisyyteen. Riparivuosien jälkeen oli tapahtunut paljon ja puhuttavaa riitti pikkutunneille saakka.

Viihdymme yhdessä yhä yhtä hyvin kuin nuorenakin. Meitä yhdistää positiivinen elämänasenne. Yritämme aina löytää hyvät puolet joka asiassa. Olemme myös rohkeita heittäytymään uusiin ja tuntemattomiinkin tilanteisiin.

Anu on edelleen se sama tyttö, joka tarttuu toimeen ja tähtää parhaaseen mahdolliseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun, vaikkei se olisikaan kaikille helppoa. Hän on avoin ja helposti lähestyttävä.

Nuoruuden kirjeenvaihtomme Anun kanssa kesti pari vuotta, ja yhteydenpito olisi ehkä jatkunut pitempäänkin, jos nykyiset somekanavat olisivat olleet käytössä. Nyt meillä on oma kahden hengen Whatsapp-ryhmä, josta bongaamme OAJ:n tapahtumat ja muut yhteiset menot.

Riparilla emme puhuneet ammatinvalinnasta mutta mietimme jo silloin, että työ lasten ja nuorten parissa olisi mielenkiintoista. Haaveista tuli totta. Nyt olemme toiveammatissamme opettajina ja lisäksi luottamusmiehinä hoitamassa kollegojemme työhyvinvointia.

Vuosi on kulunut siitä, kun tapasin Anun OAJ:n neuvottelupäivillä. Tänä syksynä olemme taas huonekaverit. Tässä välissä olen löytänyt myös Anun vanhat kirjeet. Annoin osan niistä Anulle joululahjaksi.

Luottamusmies on työssään aika yksin, ja vertaistuki on tärkeää. Meillä on nyt myös toistemme tuki ja entistä laajemmat verkostot. Minä olen saanut tutustua myös pirkanmaalaisiin ja Anu päijäthämäläisiin kollegoihin.