Porot kiinnittävät perinteeseen

Eila Tapiolalle oli lapsesta saakka selvää, että hän haluaa asua synnyinseuduillaan Lapissa. Yksi syy toiveeseen olivat porot. Eila kasvoi perheessä, jonka pääelinkeino on poronhoito. Jo lapsuusmuistot liittyvät vahvasti poroihin.

Kymmenenvuotiaana Eila oli isänsä mukana poroerotuksissa. Isän ehdotuksesta kaksikko lähti ruokkimaan poroja.

Ruokinnan jälkeen isä otti suopungilla eli heittopaulalla yhden poron kiinni ja teurasti sen.

– Vaikka nieleskelin kyyneliä, tilanne tuntui luonnolliselta. Ymmärsin, mistä ruokamme tulee, Eila kertoo.

Eila ei ole osannut enää pitkään aikaan erottaa, onko porotaloudessa kyse elämäntavasta vai harrastuksesta. Luultavasti kummastakin. Eila on liikkunut pienestä saakka isänsä ja isoveljensä mukana tuntureissa ja elänyt vuodenkiertoa porojen mukaan.

Luokanopettajaksi valmistuneelle Eilalle porotaloudessa on kyse myös saamelaiskulttuurin ylläpitämisestä ja perinteiden vaalimisesta. Jos Eila saa joskus lapsia, hän haluaa tarjota heille samoja kokemuksia, joita on itse saanut.

– Yksi hienoimmista tunteista on, kun katselen kevätauringossa tunturiin ja tiedän porojen olevan siellä.

Loka–marraskuussa Eila on mukana erotuksissa, joissa erotellaan teuraaksi menevät ja takaisin tunturiin pääsevät porot. Helmikuussa poronomistajat järjestävät ratkonnat, joissa vapaana vaeltavat porot tunnistetaan korvamerkistä ja viedään laidunmailleen kevääksi ja kesäksi.

Tällöin Eila käy isänsä ja veljensä kanssa vähintään viikonloppuisin tunturissa tarkastamassa eläinten oloja ja viemässä niille tarpeen vaatiessa lisäruokaa, kuten heiniä. Reissuihin menee kolmesta viiteen tuntia kerrallaan.

– Kun pääsen tunturiin, unohdan kaiken muun. Vaikka porojen hoitaminen on raskasta ja fyysistä, en halua tehdä muuta. En saa missään muualla ladattua akkujani paremmin.

Kun Utsjoella kasvanut Eila mietti lukion jälkeen ammattivaihtoehtojaan, hän ymmärsi, että pohjoisessa tarvitaan kulttuuri-, sosiaali- ja terveysalan osaajia sekä opettajia.

Eila päätti opiskella opettajaksi.

– Opettajuus ei ollut kutsumus, vaan väylä, joka mahdollisti pohjoisessa pysymisen.

Opintojensa aikana Eila huomasi kuitenkin nauttivansa opettamisesta. Onnistumisen kokemuksia tuli varsinkin tilanteista, joissa hän havaitsi oppilaidensa oppivan uutta.

Myös saamen kielellä oli merkitystä. Eilan äidinkieli on pohjoissaame.

– Tahdoin kouluttautua saamenkieliseksi opettajaksi, koska meitä ei ole monia. Haluan, että myös saamenkieliset saavat laadukasta opetusta.

Siksi syksyllä alkanut työ saamen kielen etäopetushankkeen projektipäällikkönä tuntuu tärkeältä. Työn parhaimpia puolia on vapaus. Nyt Eila vastaa välillä sähköposteihinsa poroaidalta tai erotuskämpältä.

– On hienoa, että voin vaikuttaa työaikoihini. Se on tärkeää esimerkiksi keväällä, kun paimennamme poroja tunturista. Peruskouluarjessa vapautta ei ollut samalla tavalla.

Kun poroerotukset ovat kiireisimmillään, Eila ei laske tunteja. Viime syksyltä hän muistaa kolmen viikon jakson, jonka aikana piti kaksi vapaapäivää.

Erotusaikana rytmi on aina sama. Aamuisin Eila menee töihin ja jatkaa iltapäivään. Tämän jälkeen hän lähtee erotuksiin, jotka kestävät usein yömyöhään.

– Kun työskentelin opettajana, menin kerran erotuksista samoilla silmillä kouluun. Pidin aamutunnit, nukuin parikymmentä minuuttia ruokatunnilla ja vedin koulupäivän loppuun.