Vastapaino: Luontopolku vie veden alle

Malediivit. Valashaita on etsitty koko päivä, mutta eläin pysyy piilossa. Porukka on juuri riisumassa varusteita, kun opas huutaa: ”Äkkiä veteen!”

– En ole ikinä päässyt niin nopeasti veneestä. Kun hyppäsin veteen, valashai ui suoraan kohti. Väistin veneen alle ja jäin mykistyneenä katsomaan perään, Anu Karrimaa kuvailee kohtaamista maailman suurimman kalan kanssa.

Saman reissun yösukelluksella partahai ui kirjaimellisesti syliin.

– Olin riuttakoukulla kiinni pohjassa, sillä paikassa oli kova virta. Se jäi vain siihen köllöttelemään ja lähti vasta, kun työnsin sen väkisin pois, hän kertoo.

– Eläimiin ei ole lupa koskea, sillä sukeltaja ei jätä kuin kuplia eikä ota kuin valokuvia, Anu avaa hyvää sukelluskäyttäytymistä.

Anu sukeltaa viikoittain. Tampereen seudun ammattiopiston Tredun äidinkielenopettaja on kolunnut lähes kaikki lähiseudun järvet.

Työpäivän jälkeen rannalle saattaa tulla kiukkuinen ja stressaantunut nainen, mutta vedestä nousee uusi ihminen.

– Sukeltaminen on rentouttavaa luonnossa liikkumista. Puoli tuntia veden alla huuhtoo mieltä painavat asiat.

Maan pinnalla odottaa vaativa työ. Tekniikan ja liikenteen opinnot aloittavien kielelliset taidot ovat hatarammat kuin vielä seitsemisen vuotta sitten, kun Anu aloitti tehtävässään.

– Osa kirjoittaa nimensä pienellä alkukirjaimella, laittaa pisteen etunimen ja sukunimen väliin ja kinaa kanssani, onko se oikein vai väärin. Pitkän tekstin lukeminen on monille vaikeaa. Älypuhelinta osataan ehkä käyttää mutta tietokoneen kanssa aloitetaan siitä, mitä enter tekee, Anu kuvailee.

Opettaja reagoi kysymyksiin jatkuvalla syötöllä, ettei kukaan jää jälkeen. Hän asettuu nuorten asemaan silloinkin, kun tekisi mieli sanoa ”älä ny viitti”. Tavoitteena on, että kursseilta lähtee työelämässä tai vaikkapa taloyhtiön kokouksissa pärjääviä ihmisiä.

– Opiskelijoissa näkyy kärsimättömyyden kulttuuri. On totuttu siihen, että kaiken pitäisi tapahtua heti.

Kun valtameren aallot vellottavat veden alla, muistaa kuinka pieni ihminen on luonnonvoimien edessä, Anu sanoo. Asiat asettuvat uomiinsa, kun ui kirkkaassa vedessä mannerlaattojen välissä, kuten Silfran halkeamassa Islannissa, ja koskettaa toisella kädellään Eurooppaa, toisella Amerikkaa.

Lähijärvistä Tampereen Kaukajärvi on Anulle rakkain. Veden alla on luontopolku, jota seurataan pohjalla kulkevaa köyttä, lainia, pitkin.

– Melko kirkkaassa vedessä voi nähdä kaloja, rapuja ja muuta elämää. Lähellä uimarantaa on haukikaislikko.

Veden alle ei koskaan mennä yksin. Silti ainoa ääni siellä on oma hengitys.

– Veden alla liikutaan hitaasti. Talven pimeydessä suurin virike voi olla oma tai kaverin lamppu.

Sukeltaminen tarjoaa jatkuvasti uutta, ja nälkä kasvaa syödessä.

– Opettelen uusia laitteita, luen eläimistä ja historiasta. Olen oppinut valtavasti ihmisen fysiologiasta ja kaasun fysiikasta.

Pinnan alla tulee tietoiseksi myös siitä, millaista maailmaa ja millaisia elämänmuotoja vaikkapa mikromuoviongelma koskettaa.

Myös hylyt kiinnostavat.

– Hylyt ovat kahden maailman rajalla. Niissä näkyy inhimillisen käden kosketus, mutta ne ovat jo osa meriluontoa, Anu filosofoi.

Kesälomalla häntä odottaa aasialaisten kilpikonnien lisäksi vedenalainen vankila Virossa.

– Sukellusseuran reissulla menemme Rummussa katsomaan entistä louhosta ja vankileiriä, jotka ovat jääneet pohjaveden alle. Saarenmaalla etsimme harmaahylkeitä.

Sukellusporukoista löytyneen avopuolison kanssa edessä ovat Malesia ja Thaimaa.

– Sipadanilla Malesiassa on paljon kilpikonnia. Ne ovat ihanan yrmeitä. Bongaustavoitteeni on vasarahai.